top of page
Etsi
  • Elina Elme

Kokemuksellinen oppiminen auttaa navigoimaan epävarmassa maailmassa

Elämme tällä hetkellä epävarmuuden aikaa, jossa tapahtuva muutos on nopeaa ja sen jatkuvuus pysyvää. Ainoa asia mikä on varmaa, on se, että meiltä vaaditaan jatkuvaa sopeutumista entistä epävarmempaan ja nopeammin muuttuvaan maailmaan. Tiedämme, että tulevaisuudessa muutoksia tulee nopeammin ja useammin kuin mihin menneisyydessä on totuttu. Kun muutoksen nopeus kiihtyy, tulevaisuus eroaa yhä enemmän menneisyydestä. Tämä muuttuva yhteiskunta tarjoaa nuorille mahdollisuuksia mutta yhtä lailla myös uhkakuvia. Identiteetin löytäminen valintoja täynnä olevassa yhteiskunnassa kestää pidempään kuin aikaisemmin. Nuoren on kyettävä tekemään suuria valintoja oman tulevaisuutensa suhteen aina vain varhaisemmassa vaiheessa, ja moni nuori voi kokea suurta ahdistusta ja lamaantua valintojen äärellä.


Nivelvaiheessa nuoret etsivät sosiaalista identiteettiään ja omaa paikkaansa, ja painetta isojen päätösten äärellä voi olla vaikea kestää. Nivelvaiheen haasteet ovat sellaisia, jotka ovat saaneet alkunsa jo kauan ennen kyseistä vaihetta. Epävarmuus siitä, mitä opiskella tai tehdä työkseen, itsenäistyminen, sosiaaliset paineet, oppimisvaikeudet, opiskelumotivaation puute ja pelko omasta pystyvyydestä ovat haasteita, joiden äärellä nuoret elävät. Näiden äärellä on hyvä kysyä, onko ongelma sittenkään yksilöiden joustamattomuus vai perinteisiin oppimistavoitteisiin ja oppimisen mittareihin pitäytyvä koululaitos, joka ei edelleenkään pysty riittävästi tukemaan yksilön kehittymisen kannalta tärkeitä avaintaitoja ja tunnistamaan jokaisen erilaisia vahvuuksia? Keskustelu koulutuksen uudistamistarpeesta on globaalia ja vaikka tahtotilaa muutokselle on, koulutamme edelleen monessa asiassa oppilaitamme eiliseen maailmaan.





Koulujärjestelmä on perinteisesti keskittynyt ohjaamaan ihmisiä erilaisiin tehtäviin ja rooleihin yhteiskunnassa, ja järjestelmä on parhaiten tunnistanut niin sanotut akateemiset taidot, kuten kielioppisääntöjen mukaisen kirjoittamisen, lukemisen ja ohjeiden noudattamisen. Samalla on voinut syntyä kuva siitä, että menestyminen elämässä edellyttää loppuun suoritettuja formaaleja tutkintoja, muodollista pätevyyttä. Millaiseen elämään tällainen koulu meidät johdattaa ja millaisen käsityksen lapsille ja nuorille se ympäröivästä maailmasta antaa? Olisi siis entistä tärkeämpää oppia tunnistamaan ja kehittämään oppilaiden erilaisia vahvuuksia ja yksilöllisiä taitoja: esimerkiksi innostuksen ja kiinnostuksen kohteet ja sosiaaliset taidot ovat koulumenestyksen kannalta yhä toissijaisia, vaikka juuri niillä voi olla oppijan tulevaisuuden kannalta merkitystä.


Nuorten tukeminen vahvuuksien löytämisessä on tärkeää useista syistä: kun nuori hahmottaa vahvuuksiaan, hän saa vahvistusta sille, että hänellä on taitoja ja kykyjä, joita hän voi hyödyntää ja, jotka vaikuttavat hänen minäkuvaansa ja itsetuntemukseensa. Tätä kautta on todennäköistä löytää asioita, joista nuori nauttii ja tällä voi olla taas merkitystä motivaatioon ja uuden oppimiseen. Lisäksi vahvuudet auttavat hahmottamaan itselle sopivia koulutusvalintoja ja niillä usein myös suora yhteys kestävimpiin sosiaalisiin suhteisiin, kun ympärillä on ihmisiä kenen kanssa samat kiinnostuksen kohteet voi jakaa. Koulutuksen tavoitteen ja fokuksen tulisi olla tiedon arvioimisen, tulkitsemisen ja käyttämisen oppimisessa. Oppimisen perustanakin pitäisi olla pikkutarkasti määritellyn yleissivistyksen sijaan jokaisen yksilön omat kiinnostuksenkohteet ja sisäinen motivaatio. Lapsina olemme lähtökohtaisesti kiinnostuneita maailmasta ja koulutuksen pitäisi kyetä varjelemaan tätä uteliaisuutta. Ihmisen kognitiosta tiedämme sen, että ihminen ei halua oppia asioita, jotka haastavat jo omaksutun maailmankuvan, joten tarvitsemme uteliaisuutta ja kokeilunhalua, jotta voimme oppia aidosti myös uutta. Meidän tulisi katsoa asioita todellisuuden, ei lukujärjestyksen ehdoilla.


Omakohtainen kokemus luo perustan oppimiselle. Vaikka kokemuksellisen oppimisen käsite on ollut olemassa jo vuosikymmeniä, siitä on alettu jälleen viime vuosina puhua entistä enemmän. Kokemuksellisuus ja elämyksellisyys ovat humanistisen psykologian avainkäsitteitä ja kokemuksellisen oppimisen on sanottu olevan jopa ainoa toimiva ja tehokas pedagogiikka tulevaisuudessa. Kokemuksellinen ja kokemuksiin perustuva oppiminen on kokonaisvaltainen oppimisprosessi, jossa oppijat kehittävät taitojaan ja tietojaan kokemustensa kautta. Prosessissa korostetaan ihmisen arvoa, ainutlaatuisuutta ja luovuutta, ja se valmistaa oppijaa toimimaan todellisessa maailmassa, koska se ohjaa oppijat oppimaan perinteisten luokkahuoneiden ulkopuolelle. Oleellista on, että oppijat pääsevät itse kokeilemaan asioita, tekemään päätöksiä ja ratkomaan ongelmia yhdessä muiden kanssa. Osallisuuden ja toimijuuden kokemukset ovat toiminnan keskiössä, ja tavoitteena on kehittää oppijoiden taitoja ja asenteita, kuten tiimityötaitoja, kommunikaatiotaitoja, luovuutta, ongelmanratkaisukykyä, itseluottamusta ja vastuullisuutta. Edellä mainittujen, nuoren kasvulle merkittävien metakognitiivisten taitojen kehittyminen vaatii kokemusten tietoista pohdintaa, käsittelyä ja sanallistamista, eli reflektointia. On siis muistettava, että toiminta ei ole koskaan itseisarvoista vaan sisäiset ja ulkoiset tekijät vaikuttavat yksilön kokemukseen monella tasolla ja antavat hienoja mahdollisuuksia kokemusten älylliseen käsittelyyn. Merkityksellistä on se, miten toimintaa ja kokemuksia sanoitetaan ja sitä kautta liitetään nuoren aiempaan kokemusmaailmaan. Keskinäisen kilpailun ja mittaamisen sijaan, elämyspedagoginen toiminta perustuu ajatukseen siitä, että meissä kaikissa on jotain hyvää, jota vahvistamalla voidaan saada aikaan positiivista kasvua.


Toiminta on aina tavoitteellista, kasvatuksellista, ja asioita ei tehdä vain tekemisen vuoksi. Toiminnalle voidaan asettaa erilaisia tavoitteita, kuten minäpystyvyyden tunteen voimistuminen, itseluottamuksen -ja tuntemuksen kehittyminen sekä edistynyt tunne aloitteellisuudesta ja vastuun kantamisesta. Toiminta luonnossa antaa kokemuksia, joiden avulla yksilöt voivat havainnoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan uusissa tilanteissa. oimiminen totuttujen ja formaalien oppimisympäristöjen ulkopuolella jo itsessään lisää luovuutta ja laatikon ulkopuolista ajattelua, tukee yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä, vahvistaa ongelmanratkaisu- ja vuorovaikutustaitoja, pakottaa ajattelemaan kriittisesti, ja mikä tärkeintä, tarjoaa mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä ihmisenä kohdattujen ja itselle sopivan kokoisten haasteiden kautta. Tämä oppimiskäsitys antaa tilaa yksilöille edetä omassa, itselleen ja omille tarpeilleen sopivassa tahdissa turvallisissa oppimisympäristöissä. Ne taidot, jotka korostuvat tulevaisuudessa, ovat taitoja, jotka opitaan vain kokemusten ja niiden rakentavan käsittelemisen kautta. Oleellista olisi kyetä niin tämän päivän kuin tulevaisuudenkin nuorille mahdollistamaan myös koulun viitekehyksessä sellaisia kokemuksia, jotka vahvistaisivat heissä aitoja hallita käynnissä olevaa kiihtyvää muutosta


  • Kokemuksia, joita reflektoimalla voi oppia oleellisia asioita itsestä, toisista ja ympäröivästä maailmasta.

  • Kokemuksia, jotka osoittavat nuorelle hänen omia vahvuuksiaan ja potentiaalejaan. Kokemuksia, jotka opettavat ymmärrystä, tunnekäsittelyä, ongelmanratkaisua, oikeudenmukaisuutta, rakkautta, vuorovaikutusta ja autonomiaa.

  • Kokemuksia, jotka tukevat sekä sosiaalista että persoonallista kasvua, minäkuvan muodostumista ja halua kasvaa ja kehittyä ihmisenä läpi elämän

  • Kokemuksia, joiden kautta nuori voi rakentaa itselleen kestävämpää ja itsensä näköistä elämää.


Elina Elme

Toiminnanjohtaja


Blogiteksti on osa Sosiokulttuurinen innostaminen SOI-hankkeen loppujulkaisua Vapaa tila. Julkaisu on kokonaisuudessaan luettavissa täältä; Vapaa tila (theseus.fi)




Comments


bottom of page