Liian raskas rinkka

Synkät pilvet, valkeat terävähuippuiset vuoret ja vehreät puut. Virkistävä tuuli pyyhkäisee kasvojani ja poskelleni vierähtää kyynel. Luonnon kauneus on henkeäsalpaava, mutta pettymys omaan itseen on lähes yhtä pakahduttava.

Tuo hetki sai minut ensimmäistä kertaa ikinä tajuamaan konkreettisesti sen, mitä kohti olin ajanut itseäni jo pidemmän aikaa. Olin paahtanut arjessani pää kolmantena jalkana, yltiö sosiaalisena ja monta rautaa tulessa. Olin ajautunut tilaan, jossa vain menin eteenpäin nopeammin ja nopeammin, vaikka mieluiten olisin vain halunnut vetää peiton korviini ja nukkua viikon putkeen. En pyytänyt apua, vaan hoidin asiat mieluummin itse. Tuolloin vuoren huipulle kivutessani kuitenkin tajusin, etten pääse eteenpäin, ilman että pyydän apua. Silloinkaan en halunnut myöntää avuntarvettani muille, vaikka olin kipeä ja rinkkani painoi aivan liikaa, koska olin ottanut kantaakseni liikaa yhteisiä ruokia. Hävetti ja nolotti, miten en muka jaksanut, sillä olinhan aina pärjännyt itse.

Mutta tarvitseeko ihmisen oikeasti pärjätä kokonaan yksin? Tarvitseeko sitä kynttilää polttaa molemmista päistä? Tarvitseeko aina olla tavoitettavissa ja tarvitseeko kaikkea tehdä nyt, heti ja yhtäaikaa? Kokemus vuorella oli pysäyttävä, sillä tajusin, että luonnossa paahtaminen ei johda muuhun kuin siihen, että reissu jää pahimmillaan kokonaan kesken. Tilanne teki selväksi sen, että olen huono pyytämään apua. Enkä rehellisesti sanottuna ole siinä hyvä vieläkään. Mutta luonnossa kokemani pysäytyksen takia alan olla siinä edes vähän parempi.

Minulle rinkan kantaminen on opettanut sen, että joskus arjen rinkan kantaminen on liian raskasta, eikä siitä selviä ilman muiden apua. Eikä siitä ainakaan selviä, jos lastaa rinkkaan vain lisää tavaraa ja pistää jalkaa toisensa eteen yhä kovempaa vauhtia. Arjen rinkka voi olla täynnä aikatauluja, melua ja hälinää, stressiä, terveysongelmia, ihmissuhdeongelmia ja muita haasteita. Kuitenkin, jos asioita oppii käsittelemään ja hallitsemaan hieman järkevämmin, voi noista asioista tullakin kevyempiä. Ja onneksi luonto ei jää koskaan opettamisesta eläkkeelle, vaan on aina valmis tarjoamaan uuden oppitunnin. Tai kertaustunnin niille, jotka ovat unohtaneet, matemaattisen vertauskuvan mukaan, miten se jakokulma oikein meni. Onhan ihmisillä joskus tapana sortua takaisin vanhoihin tapoihin.

Näillä ajatuksilla haluan pohjustaa #munrinkka -kampanjan ajatusta siitä, että luonto voi tarjota meille avaimia arjessa toimimiseen, jaksamiseen ja läsnäoloon. Luonto voi opettaa meille paljon itsestämme, sekä viedä meitä kasvunalueelle, joka puolestaan antaa meille mahdollisuuden kehittyä ihmisinä. 

Roosa Sallinen