Melonnan ABC 2017 – nuorilta nuorille

Lukuvuoden alussa toteutettavan melontavaelluksen tavoitteeksi asetettiin turvallisen ja positiivisen yhteishengen luominen, jonka toivotaan kantavan koko lukuvuoden. Samalla annettiin opettajille mahdollisuus tutustua uusiin oppilaisiinsa täysin uudesta näkökulmasta, toimittaessa uudessa ympäristössä. Yksilötasolla tavoitteisiin kuului päästä “minä” ajattelusta “me” ajatteluun ja tukea ajatusta toisen auttamisesta sekä auttamisen kohteena olemisesta. Oppilaille haluttiin myös tarjota uudenlaisia kokemuksia luonnossa, jotka tarjoaisivat tuntemuksia itsensä ylittämisestä: minä pystyn, kykenen ja selviän!

Lähtötilanne; Viiden päivän leirikouluun osallistui ohjaajat Paavo (Suomen urheiluopisto) ja Nea (OBF). Apuohjaajina toimivat edellisvuoden jopot Lenni ja Henkka, jotka olivat olleet luokkansa kanssa vastaavanlaisella leirillä vuosi sitten sekä liikuntaneuvoja opiskelijat Noora ja Kiia, jotka olivat mukana perustamansa Ny yrityksen Mokkiksen kautta. Osallistujina leirillä oli Heinolan Lyseonmäen joustavan perusopetuksen oppilaat (8-9lk), sekä heidän opettajansa Reetta ja Minna ja herra jopo-ohjaaja Simo. Kävimme Paavon kanssa tapaamassa luokkaa kerran ennen Naumiin tuloa. Entisten jopo opiskelijoiden sekä Mokkis NY:n tyttöjen kanssa vietimme kaksi tiivistä päivää leiriin valmistavalla Outdoor Bootcampilla Lahden Vesijärvellä. Ex-jopot ja Mokkis Ny eivät olleet aiemmin tavanneet jopo luokan oppilaita  ja jopo luokka oli leirin alussa ollut yhdessä vasta viisi viikkoa. Meitä oli siis iso porukka ja kaikki ei suinkaan olleet tuttuja toisilleen leirin alkaessa.

Nuorilta nuorille kurssilla

Naumin leirikeskus & Päijänteen kansallispuisto 11.-15.9.2017

Bussi kaartaa Naumin leirikeskuksen pihaan ja menemme Paavon kanssa ryhmää vastaan. Nyt jännittää, kuinka monta nuorta on vielä aamulla ollut sitä mieltä, että lähtee mukaan reissuun ja haastaa itsensä johonkin täysin uuteen? Bussista purkautuu varautuneen oloisia nuoria. Kaikki projektissa mukana olleet tuli, jes! Bussi on täys tavaraa ja näyttää, että ryhmä todella otti neuvosta, mieluummin liikaa, kuin liian vähän ruokaa. Bussi tyhjäksi ja koko porukka koolle. Tästä se vihdoin ja viimein alkaa, leiri, mitä on suunniteltu, kuumoteltu, jännittetty, valmisteltu ja fiilistelty!

 

Ensimmäisenä päivänä oli paljon ohjattua ohjelmaa, jotta saatiin yhteiset pelisäännöt sovittua, toiminta on turvallista ja kaikilla on hyvä olla. Päivän agendana oli tutustua alueeseen, pystyttää teltat, opetella puukon ja kirveen käyttöä sekä tulentekoa, tutustua melontaan ja sen alkeisiin, saunoa ja tehdä yhdessä tortilloja. Kuten sanottua, ohjelmaa riitti ja kaiken sen ohella ympärillä oli monta ihmistä, joita ei vielä tuntenut. Porukka katseli ympärilleen ja koitti arvioida, millaisia nämä kaikki muut tyypit oikein ovat? Mitä ne ajattelee musta? Entä jos en osaa jotain? Jännitys, epävarmuus, uudet asiat ja uudet ihmiset ympärillä, on isoja asioita meille kaikille, mutta erityisen isoja ne ovat ysiluokkalaisille nuorille. Jopo luokkalaiset aloittivat rytinällä. Vitut ja homot alkoi lennellä. Välillä toimintaa kohtaan, välillä toisilleen ja välillä suoraan kohti ohjaajia. Tässä vaiheessa ajatus viiden päivän leiristä sai hegästymään. Mokkis NY:n tytöt katsoivat touhua silmät pyöreinä. Oli vähän erilainen ryhmä, kuin Vierumäellä käyvät innokkaat trikoojumpparit, joiden ohjaamisesta heillä oli eniten kokemusta. Kummallista kuitenkin, miten rehellisyys, asioista puhuminen ja omien tunteiden sanoittaminen avaa monta solmua ja laittaa luottamuksen rakentumisen alulle. Jos tuo ihminen pystyy avaamaan itsensä minulle ja olemaan rehellinen, ehkä voin luottaa häneen. Asioista juteltiin, konfliktit setvittiin, kerrottiin mitä varten leirillä ollaan ja miksi siellä tehdään niitä asioita mitä tehdään. Keskustelut etenivät hyvän tuuliseen huumorin heittoon. Tuli hyvä ja lämmin olo. Nämä nuoret ovat kaikki hyviä tyyppejä, tästä tulee hyvä viikko.

 

Toinen päivä sujui vielä leirielämää ja retkeilytaitoja harjoitellessa. Aamupäivällä tutustuttiin merikarttoihin, karttamerkkeihin ja mahdollisiin reitti- ja leiri vaihtoehtoihin Päijänteen kansallispuiston alueella. Porukka jaettiin pienryhmiin ja jokainen ryhmä sai suunnitella keskiviikko-perjantai päivien aikana melottavan reitin lounas- ja yöpaikkoineen sekä aikatauluineen. Vaikka kartanluku ja kompassin käyttö tuntui olevan hyvin hallussa, osalla porukasta oli motivaatio ongelmia, kun piti aloittaa itsenäinen työskentely. Jostain syvältä hupun uumenista kuului uhoavaa mutinaa: “Ihan sama, ei kiinnosta. Ei täl oo kuitenkaa mitää välii. Ihan ku me mentäis joku meijän suunnittelema reitti…” .

Kerroin mikä on vaihtoehtona sille, että he eivät suunnittele reittiä: “Jos mennään Paavon suunnittelema reitti niin melotaan vähintään Jyväskylään ja takaisin. Mua kiinnostaisi meloa Vääksyn kanavalle burgerille. Että jos joku lyhkäsempi matka kiinnostaa niin siitä olisi kiva kuulla suunnitelma.

Vastausta ei kuulunut, mutta kompassi asetettiin kartalle ja sen avulla mitattiin etäisyys lähtörannasta ensimmäiselle yöpaikalle. “Nii kuinka kovaa me siis suunnillee melotaa? Ku täs ois matkaa 8 cm eli siis 4km tässä mittakaavassa vai? Niin kauan meillä kestäis?”

Jokainen ryhmä teki suunnitelman, esitteli ne toisilleen, jokaisesta suunnitelmasta yhdistettiin palasia ja voilà! Sään ja eritoten tuulen sallimissa rajoissa, loppuviikon reitti oli selvillä, ei ohjaajien vaan oppilaiden toimesta.

 

Jotta kaikki olisi valmiita pidempään melontaretkeen, kävimme iltapäivällä tekemässä noin 6km mittaisen testimelonnan. Rannasta lähtiessä oli vastatuuli ja jonkin verran aallokkoa. Vesillä näkyi keskittyneitä ilmeitä aaltojen keikuttaessa kajakkeja, kuului helpottuneita kiljaisuja kun kajakki ei kaatunutkaan aallossa ja tuntui jännittynyt sekä riemukas tunnelma. Pikkuhiljaa alkoi tekniikka ja rytmi löytymään. Edestakaisin sivulta sivulle suhaavat kaksikot alkoivat mennä suoraan ja yksiköillä vauhti sen kuin kasvoi. Lensi niitä kirosanoja vieläkin välillä kun aalto pärskähti kannelle, mutta sallittakoon se olosuhteiden ollessa hieman haastavat aloittelijoille. Takaisin leirirantaan päästyämme opettajat olivat innoissaan: “Tää on just tasan sitä, mitä nää nuoret tarvii! Tää on jotain, mitä ne ei voi jättää kesken heti kun siltä tuntuu!”. Opettajat kertoivat, että moni nuorista on sellaisessa vaiheessa, että jättävät kesken kaiken vähänkin haastavalta ja vaikealta tuntuvan. Melomista ne ei voi lopettaa kesken. Jos lopettaa, seuraukset ovat yhtälailla kurjat kuin jos arjessa jättää hommat kesken, mutta luonnossa ne näkyvät nuorille konkreettisemmin. Jos lopetat kesken, käännät selän, luovutat, et edes yritä, et pyydä apua tai neuvoja, päädyt yksin keskelle järveä, ajelehdit jonnekin kauas, väärään rantaan, kauas muista. Sieltä takaisin pääseminen vaatii moninkertaisen vaivan. Luonnossa tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on aidot seuraukset.

Tyyni keli Päijänteellä

Illalla rentouduttiin ja rauhoituttiin saunassa sekä raikkaassa järvessä. Leirin toimintatavat, retkeilytaidot, päivien rytmi ja kaikki ryhmäläiset sekä ohjaajat olivat tulleet tutuiksi. Tunnelma leirissä oli hyvä joskin odottava, huomenna pitäisi laittaa leiri kasaan ja lähteä meloen kohti Kelvennettä. Monilla oli mielessä hyvät kokemukset päivästä ja samalla orastava huoli seuraavista päivistä, mitä jos en jaksa, pysty tai osaa? Hienon päivän päätti upea auringonlasku ja tunnelmallinen nuotion rätinä rannassa. Nuoret jäivät ihastelemaan kaunista tähtitaivasta aikuisten painuessa pehkuihin.

 

Keskiviikkoaamu saapui hieman utuisena ja viileänä. Nuoret eivät todellakaan hyppineet riemusta, malttamattomina lähtöön, päinvastoin. “Ollaaks me oikeesti lähössä?!”

“Mä en ainakaan melo enää ikinä, enkä todellakaan oo lähössä.”

“Toi vesi on jääkylmää, en oo melomassa!”

Veimme kaikki vähänkin kosteat ja märät vaatteet kuivauskaappiin ja saunaan. Nuorille jaettiin kuivapussit, minigrip pussit, vessapaperit ja suklaapatukat. Aloitettiin toiminta, neuvottiin, autettiin, kuunneltiin, rohkaistiin, höpistiin. Vastaväitteet unohtui jonnekin kaiken sen touhuamisen alle. Toiminta rauhoitti. Yksi asia kerrallaan: “Pakkaa ensin omat varusteet.  Sitten teidän teltta, trangia ja sinoli, Mokkis Ny:n tytöt auttavat. Seuraavaksi pakkaatte varusteet teidän kajakkiin, siellä on Henkka ja Lenni  teitä jeesaamassa.”

Lounastaukoon mennessä koko leiri oli purettu ja aurinko paistoi! Tunnelma oli odottava ja jopa innostunut. Vieläkin kuului mutinaa, epäilyjä ja vastaväitteitä, mutta se on ominaisuus ja ilmaisutapa, mitä ysiluokkalaisen on vaikea muuttaa. “en oo lähös” on nuori – suomi – nuori sanakirjan mukaan käännettynä “pärjäänköhän mä?” ja “vittu salee kaadun” kääntyy vapaamuotoisesti “koska voi mennä vesille?”.

 

Mahat täynnä, kajakit pakattuna, melontavarusteet päällä, hädin tuskin tuulee ja aurinko paistaa…let’s go! Ensimmäinen yöpaikka Kelventeen Iso-Hiedassa löytyi kivuttomasti ja joltain nuorista pääsi lipsahtamaan positiivinen maisemaa ja melontaa koskeva lause! Osalla mutina, kapina ja vastaväitteet jatkuivat, mutta kun tarkkaan katsoi, niin olikohan pilkettä silmäkumlassa vai sattuiko valo vain heijastumaan sopivasti? Testaamalla se selvisi, heitin terävästi takaisin, hyväntahtoisesti tietenkin. Juu kyllä se oli pilkettä silmäkulmassa, sillä sain takaisin vittuilua mutta tällä kertaa jopa pienen hymyn kera. Olimme löytäneet yhteisen taajuuden ja keskusteluyhteyden. Hitsi miten hervottomia juttuja näillä, terävää porukkaa! Kuvaaja Joel Nykter meloi meidät kiinni ja liittyi kesken matkan joukkoon. Nuoret eivät olleet moksiskaan uudesta vieraasta miehestä meluisan karavaanin joukossa, vaan ottivat hänet vastaan samalla iloisella “en enää koskaan, ikinä melo” asenteella.

Rantaan tullessa, ohjaajat ja opettajat olivat hädin tuskin ehtineet ylös kajakeistaan, kun nuorilla oli jo telttapaikat valittuna, osa pystyttämässä leiriä samalla kun toiset kaivoivat esiin trangioita ja päivällistarvikkeita. Päätimme antaa nuorten häärätä rauhassa omassa pienessä telttakylässään ja siirtää “aikuisten leirin” hieman sivumpaan. Kun aikuisten leiri oli saatu kasaan, lähdimme uteliaina katsomaan, miten nuorilla sujuu. Nuorten omatoimisuus sai opettajille lämpimän ylpeyden tunteen, vitsit mitä porukkaa! Teltat oli kasassa, ruoka tehty, trangiat tiskattu ja märät vaatteet narulla kuivumassa. Jännittävä ja aktiivinen leiripäivä kuitenkin vaati veronsa, melkein jokaisessa teltassa oli yksi uhmakas ysiluokkalainen tuhisemassa syvässä unessa, lämpimän makuupussin syövereissä ja kello oli hädin tuskin seitsemän. Iltanuotiolla oli mukava istuskella ja höpötellä. Porukka oli suoriutunut päivästä erinomaisesti ja nuoret osasivat itsekin iloita onnistumisistaan. Nuoret jäivät hyväntuulisina nuotiolle pelaamaan korttia ja paistamaan makkaraa. Taas oli tulossa kirkas yö!

 

Torstaiaamuna nuorten leirissä odotti hellyyttävä näky, joka sai päivän alkamaan erinomaisesti. Osa nuorista oli illalla tähtitaivasta katsellessaan saaneet idea: “Mitä jos tuodaan makuupussit ja -alustat pihalle? Voi jatkaa tähtien katselua, mutta ei tule kylmä!” Huikea idea! Eipä käynyt itsellä mielessä! Telttojen välissä oli toukka rivistö. Nuoret kylki kyljessä, lämpöisten makuupussien sisällä niin, että vain nenänpäät näkyivät. Hyvin olivat kuulemma nukkuneet, ihan ekaa kertaa taivasalla. Sitä ei kovin moni ole tehnyt.

 

Leirin toiseksi viimeinen päivä ja kaikki sujui jo kutakuinkin rutiinilla. Nuorille ilmoitettiin kellonaika, milloin kaikkien pitäisi olla vesillä aamupiiriä varten ja kaikki muu sujui melkein kuin itsestään. Ex-jopot ja Mokkis Ny muistuttelivat paljonko on aikaa lähtöön, auttoivat venyttämään aukkopeitteitä paikoilleen ja tarkistivat, että yksikään Twix-patukan kääre ei jää leiripaikalle. Opet ja ohjaajat pystyivät ihailemaan sivusta nuorten omatoimisuutta ja kuinka jokainen oli valmis auttamaan kaveria. Lounastauko maissa sujui aivan yhtä vaivatta. Ex-jopot Lenni ja Henkka olivat heti syötyään vesillä treenaamassa kajakin kallistuksia ja muutamat innostuivat liittymään heidän seuraansa. Lenni ja Henkka tarjoilivat taidokkaita esimerkki suorituksia ja hyviä neuvoja kaikille halukkaille.

 

Nuorista oli päivien aikana löytynyt kolme erilaista “melojatyyppiä”, jotka jakautuivat melottaessa aina itsestään kahteen ryhmään, toiset menivät edellä ja toiset tulivat kun tulivat. Kärkiryhmään kuului melojatyypit yksi ja kaksi. Meloojatyyppiin yksi kuuluivat  ne, jotka meloivat mielellään ja saattoivat jopa myöntää ääneen nauttivansa siitä. Tyyppiin kaksi kuuluivat ne, jotka omien sanojensa mukaan eivät juurikaan pitäneet melomisesta ja uhosivat joka päivä, että tämä oli kyllä viimeinen kerta, kun kajakkiin istuvat. He kuitenkin ymmärsivät, että mitä rivakammin meloo seuraavaan taukopaikkaan sitä nopeammin pääsee pois kajakista ja sitä vähemmän tarvitsee viettää aikaa meloen. Sitten oli vielä se toinen ryhmä, johon kuului tyypin kolme melojat. Kolmos ryhmään kuuluivat ne, jotka osasivat halutessaan meloa erinomaisesti, omien sanojensa mukaan inhosivat melomista, mutta siitä huolimatta viettivät omasta tahdostaan lähes koko päivän kajakissa istuen ja meloi muutaman vedon aina silloin kun kiinnosti. Kolmosten kanssa kanssa mentiin kaikessa rauhassa maisemista nauttien, hampaita pesten (valitettavasti matkan edetessä menetimme harjan Päijänteen syvyyksiin), jokaisen kaislikon tutkien ja usein vain paikoillaan lilluen. Aurinko paistoi, oli lähes tyyntä ja kajakki lipui melkein itsestään eteenpäin. Siitä huolimatta, aina melaan tarttuessaan, kolmosilta pääsi:“Vittu mikä työmaa!”. No sanoppa muuta…

 

Kaikki melojatyypit, myös kolmoset, pääsivät hyvissä ajoin viimeiselle pysähdyspaikalle Hinttolanhiekalle. Tarkoitus syödä päivällinen, ottaa rennosti nuotion äärellä ja kerätä voimia. Illalla, auringon laskettua edessä olisi yömelonta. Illan hämärtyessä kokoonnuimme nuotiolle. Paavo piirsi hiekkaan muodostelman, missä tulisimme melomaan. “Kukaan ei mene kärjessä melovien suunnistajien edelle, suunnistajat erottaa punaisesta valosta. Oikeaa ja vasenta reunaa melovat Mokkis Ny, kukaan ei saa mennä heidän toiselle puolelleen. Perää pitää Nea, Nealla on vilkkuva valo edessä, pysykää Nean etupuolella….” Kaikki kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Jokaisella olisi vastuu huolehtia niin itsestään kuin kaveristaan matkalla. Jokainen ymmärsi, että nyt ei voi sooloilla, tai päätyy yksin pilkko pimeään yöhön keskelle isoa järveä. Jännittynyttä, odottavaa ja innostunutta ilmapiiriä pystyi melkein hypistelemään sormissa. Nuoret lähtivät pakkaamaan varusteitaan, suunnistajat kokoontuivat yhteen ja tekivät reittisuunnitelman. Yksi nuorista tuli pimeässä nykäisemään liivin narusta, varmisti, että kukaan ei ole kuulemassa:”Tarviikohan joku taas hinausta? Mä voisin vaikka ottaa sellaisen hinausvyön ja auttaa jos joku tarvitsee. Mä kyllä jaksan” Vau! Kaikki on valmista yömelontaan, nyt on se asenne, että kaveria ei jätetä.

Noin kello kahdeksan oli ihan pimeää. Jossain kaukana pilvet heijastivat hieman asutuksen valoja haalean oranssina taivaalle, muuten ei näkynyt kuin puiden siluetteja ja mustaa. Jokaisella oli oma pieni valo, jokainen tiesi missä kohtaa muodostelmaa meloo ja jokainen tiesi, että tämä on tehtävä yhdessä, joukkueena. Oli niin pimeää, että edessä olevan melojan ääriviivat erotti vasta ihan läheltä. Pimeässä kaikki äänet korostuivat ja kuuloaisti herkistyi. Lähdimme lipumaan yhtenä möykkynä mustaa vettä pitkin. Jokaisella pää kääntyi ja kaikki piti huolen toisistaan. “Missä meet, tuu tänne päin? Sun valo ei näy, oota mä korjaan! Kuka on edessä, varo mä tuun sun vasemmalta… Jaksatko? Autanko?” Matkalla, suunnistustauon jälkeen Paavo antoi ohjeen, seuraavaksi matkaa jatketaan aivan hiljaa. Ysiluokkalaisten “vittusitävittutätä” ryhmä, jotka olivat tunteneet reilun kuukauden, eivät olleet aikaisemmin meloneet saati suunnistaneet yöllä, jatkoivat matkaa pimeässä, yhdessä, joukkueena niin, että vain veden loiskunta melanvedoissa kuului. Kylmät väreet meni läpi koko kropan. Siinä hetkessä oli jotain maagista, mystistä ja koskettavaa. Olisi tehnyt mieli pyytää koko maailma katsomaan, mitä meidän nuoret tekee, mihin he pystyvät. Saavuimme perille Naumin leirirantaan noin klo 22.30. Salamyhkäisesti keskellä yötä kuin erikoisjoukot. Kaikki oli aivan poikki, mutta ylpeys itsestä ja omasta ryhmästä säteili jokaisesta. Teltat pystyyn, kuivaa päälle ja nukkumaan.

Perjantaina oli jäljellä enää kajakkien pesu, leirin purku sekä varusteiden huolto ja pakkaus. Koko upea leiriviikko sai juhlallisen päätöksen, kun lounaaksi oli yllätyksenä tilatut pizzat ja limpparit. Nuoret olivat yhtä mieltä, että koskaan ei ole maistunut pizza yhtä hyvältä! Juhlalounaan ohessa muisteltiin viikkoa ja palkittiin erityismaininnan ansainneet nuoret. Lopuksi otettiin vielä yhteiskuva, jonka aikana kaikki huusivat jo leirin motoksi muodostuneen lauseen “Nyt kyllä loooopeeetat!”. Kun bussi tuli leirikeskuksen pihaan ja oli aika sanoa heipat, iski haikeus. Miten näille nuorille saisi kerrottua, että heistä on ihan mihin tahansa niin, että he todella muistaisivat sen vielä sitten, kun seuraavan kerran omassa arjessa tulee vastaan ison ja uhkaavan näköinen aalto? Nämä nuoret ovat kaikki ainutlaatuisia, hyviä tyyppejä joilla on sydän paikallaan ja tulevaisuus edessä. Tsemppiä tulevaan lukuvuoteen ja älkää säikähtäkö, kun aalto pärskähtää kannelle, kyllä te selviätte! Mauri Kunnas on joskus sen postikorttiin tiivistänyt “Aina lopulta onnistaa, kun jaksaa tarpeeksi ponnistaa!”

Pusihali!

OBF ohjaaja Nea

Kurssin lyhyt raportti:  www.outwardbound.fi/kurssiraportteja/melonnan-abc-11-15-92017/