• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

OSA3: Paavo Heinonen

 

Luonto Puhukoon Puolestaan

Puhuttaessa luonnosta on hyvä ensin määritellä, mikä on luonto ja mikä ei ole. Mikä on luonnon vastakohta: kaupunki, yleinen rakennettu uimaranta tai epäluonto? Tässä tekstissä luonto käsitetään alueena tai paikkana, jossa ihmisen kädenjälki on vähäistä. Kaupungistuvassa yhteiskunnassa luontoa pidetään rakentamattomana alueena, jonne mennään tarkoituksenmukaisesti viettämään aikaa pois arjesta ja työstä. Näin perustellen luonnolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi suomalaiselle kansallismaisemalle ominaista metsää, vesistöjä sekä pohjoisen tunturialueita. Toisaalta elämyspedagogisessa keskustelussa käytetään termejä alue sekä paikka, ja minkälaisia ulottuvuuksia termit selittävät ihmisen kokemuksellisuudessa. Tällöin puhutaan menemisestä oman ”normaalin” elämän ulkopuolelle. Silloin puolestaan esimerkkinä voidaan käyttää erämaassa asuvan henkilön liikkumista kaupunkiin, normaalista poikkeavaan.

2000-luvun aikana niin lasten kuin aikuisten maailma on muuttunut. Arjen kiire ja stressi on lisääntynyt samalla kun teknologian avulla pyritään saamaan kaikesta toiminnasta tehokkaampaa ja sen myötä edullisempaa. Yhteiskuntamme arvostaa nopeaa ja tehokasta toimintaa, jolloin toimintoja keskitetään suuriin yksiköihin. Sama koskee myös maailmaa katsottuna lasten ja nuorten silmin kun koulujen luokkakoot kasvavat ja kyläkouluja lakkautetaan. Vielä suuremmin lähes jokaisen lapsen maailmaa on mullistanut kuitenkin teknologian kehitys, jonka mukana tuomat mahdollisuudet ovat todellisuudessa rajoittaneet lapsenomaisia toimintoja. Tällä hetkellä teknologia sekä keinotekoisuus hallitsevat lasten maailmaa ja lapsi tottuukin jo pienestä pitäen vastaanottamaan valtavia määriä erilaisia ärsykkeitä näyttöpäätteiltä. Yhä nuorempien tottuminen vastaanottamaan helposti saatavilla olevia ärsykkeitä karsii lapsen mahdollisuuksia päästä käyttämään omaa mielikuvitusta vapaan leikin parissa. (Roberts, 2012)

Teknologian lisääntyneen käytön lisäksi lasten kasvuun ja kehittymiseen liittyy aikuisten sekä leikkipaikkojen ohjaava vaikutus. Monet uusista leikkipaikoista on rakennettu samanlaisiksi ja jättää siten vähän tilaa lasten omalle mielikuvitukselle leikissä. Esimerkiksi kiipeilytelineiden tikapuut ja liukumäet ohjaavat vahvasti lapsen toimintoja jättäen vain vähän mahdollisuuksia mielikuvitukselle. Samalla leikkipaikkojen rakentamisessa käytetyt materiaalit ovat yhä muovisempia ja alustana toimii usein nihkeä kumimatto. Niin lasten teknologian käyttö kuin keinotekoiset materiaalit ja ärsykkeet etäännyttävät lasta toimimasta luonnollisen vaiston mukaisesti ja seuraamasta omaa luovaa leikkiään.

Luontoa pidetään yleisesti maantieteen ja biologian tutkimuksen kohteena sekä kouluissa oppimista rikastuttavana elementtinä. Todellisuudessa lapsen esimerkiksi metsässä viettämä aika vastaa lapsen tarpeita huomattavasti laajemmin kuin ainoastaan opetuksellisessa mielessä, sillä metsässä lapsen aistit aktivoituvat, ympäristön havainnointi tehostuu, motoriset taidot kehittyvät sekä itsensä luova toteuttaminen korostuu niin ohjatusti kuin vapaan leikin parissa. Luonto antaa niin lapselle kuin aikuisellekin mahdollisuuden käyttää aisteja uuden kokemisessa. Samalla luonto tarjoaa rauhallisuudellaan vastapainoa arkeen ja tilaisuuden omaehtoiseen toimintaan.

Luonnon yksilökohtainen kokeminen: metsä

Suomi tunnetaan tuhansien metsien ja järvien maana, mutta mikä itse asiassa on metsä ja mitä se tarjoaa kulkijalleen? Metsän voi määritellä monesta eri näkökulmasta, kuten metsäteollisuus, mutta seuraavassa tullaan käsittelemään metsää paikkana virkistykselliseen toimintaan. Puiden vaikutuksesta näkyvyys heikkenee, aluskasvillisuus on täynnä pieniä yksityiskohtia ja puiden oksat rikkovat valoa, jonka vuoksi metsässä on usein pimeämpää kuin aukealla. Metsässä kulkevalle tämä tarkoittaa sitä, että kun kauas ei näe puiden lomasta, alkavat silmät kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, toisin kuin kaupunkimaisemassa. Tämä näköaistin käytön muuttuminen korvaantuu usein kuulo ja hajuaistien aktivoitumisena, jotka kaupunkielämässä usein passivoituvat hallitsevan näköaistin taakse. (Lindner & Vollmar, 2014)

Metsään liitetään monesti myyttejä ja taruja. Eräs metsän mystisyyttä lisäävä tekijä juontaa juurensa tuhansien vuosien taakse, jolloin kansantarut saivat alkunsa. Maanviljelyn kehityksessä ihminen toimi ainoastaan itselleen tutun tuntuisella alueella, joka käsitti usein oman peltomaan. Suuri kynnys oli ylittää metsän raja ja astua suureen tuntemattomaan hankkimaan hyödykkeitä. Näin kuitenkin tapahtui ja pikkuhiljaa metsästä, tuosta tuntemattomasta alueesta muodostui paikka, jonne mennä ruoan ja muiden hyödykkeiden toivossa. Tässä tapauksessa alue käsittää suuren abstraktin tilan, joka on kulkijalleen tuntematon, kun taas paikka on turvallisuuden tunnetta luova tuttu tila. Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard kuvailikin metsän tarjoamaa mystiikkaa 1900-luvun alussa runonomaisesti:

“A characteristic of the forest is to be closed, and at the same time,

                     open on every side.”

Kysyttäessä jokainen meistä näkee ja kokee metsän eri tavalla. Yksilökohtaiseen kokemiseen vaikuttaa aikaisemmat luontokokemukset, metsästä kertovat kansantarut ja metsän mystiikka sekä oma mielikuvitus. Metsä voi olla toiselle paikka, josta hakea suojaa esimerkiksi sateelta tai yön pimeydeltä ja tarjoaa siten mahdollisuuden turvallisuuden tunteeseen. Näin metsän kokee usein luonnossa kulkemaan tottunut henkilö, jolla on tietynlainen suhde luontoon. Toisaalta metsä voi mystisyydellään ja pimeydellään luoda myös vaaran tunteen. Tällöin ajatus metsästä liittyy suureen tuntemattomaan alueeseen, johon ei ole olemassa erityistä suhdetta. Metsän valot, äänet ja hajut saattavat joko lumota kulkijansa tai aiheuttaa kunnioituksen tai pelon tunnetta. Jokatapauksessa huomionarvoista on, että useimmiten metsä herättää tunteita, joiden arvoa käsitellään myöhemmin. (Lindner & Vollmar, 2014)

Edward Relph kuvailee kirjassaan Place and placelessness (1977) tiettyyn paikkaan liittyviä tunnetasoja termein insideness ja outsideness. Relph kuvailee paikan tuntemista ja siihen liittyviä tunnetiloja seuraavasti:

”If a person feels inside a place, he or she is here rather than there, safe rather than   threatened, enclosed rather than exposed, at ease rather than stressed … the more profoundly a place person feels, the stronger will be his or her identity with that place.”

                                           (Lainaus tekstistä Seamon & Sovers 2008: Relph, 1997)

Edellinen voidaan liittää suoraan ihmisen henkilökohtaiseen kokemiseen metsästä. Mitä paremmin paikan tuntee, sitä läheisempi suhde paikkaan muodostuu. Toisaalta henkilö voi olla myös eristäytynyt paikasta, jolloin tunnesidettä ei synny. Tunnesiteen puuttumisen seurauksista lisää seuraavassa kappaleessa.

Myös James J. Gibsonin kehittelemä teoria (The Theory of Affordances, 1979) esineiden ja asioiden kokemisesta, ulkomuodosta ja käytöstä on sovellettavissa metsän ominaisuuksiin. Pieni osa teoriaa käsittelee yksilön näkemiä mahdollisuuksia erilaisissa luonnosta löytyvissä asioissa, kuten kaatuneessa puunrungossa tai suuressa kivessä. Erityisesti luonto tarjoaa henkilölle mahdollisuuden käyttää löytämiään elementtejä oman mielen mukaisella tavalla. Esimerkiksi puunkaadossa jäljelle jäänyt kanto saattaa olla aikuisen silmissä tilaisuus istua alas ja levähtää, kun taas lapsi kokee saman kannon kohdatessaan tilaisuuden kiipeämiselle ja siltä alas hyppäämiselle. Tällainen kokemuksellinen tilaisuuden hyödyntäminen opettaa ihmistä tiedostamattomasti toimimaan vaistonsa ohjaamalla tavalla. Toki vastaavaa tilan käyttöä on havaittavissa myös urbaanissa kaupunkiympäristössä muun muassa parkour-harrastajien muodossa, jotka käyttävät keinotekoisia rakennelmia oman mielikuvituksen rajoissa.

Luonnollinen kokemus: tuntemattomasta alueesta merkitykselliseksi paikaksi

Tekstin ensimmäisessä kappaleessa käsiteltiin yhteiskunnassa vallitsevaa teknologian trendiä ja sen muokkaamaa maailmankuvaa. Seuraavassa kappaleessa pohdittiin metsää, sen henkilökohtaista kokemista ja siihen liittyviä teorioita. Seuraavaksi tarkoituksenani on liittää edelliset kaksi teemaa yhteen ja siirtyä käsittelemään luonnollista kokemista sekä verrata kokemusta luonnossa yhteiskunnan yleistyviin ilmiöihin, kuten teknologian käyttöön.

Luonnollisesta kokemuksesta puhuttaessa aistien käytöllä on suuri merkitys. Monipuolinen havainnointi aistien avulla luo kokemuksen tilasta ja paikasta, johon ihminen liittää välittömästi ajatuksia, tuntemuksia ja tunteita. Monet tutkijat (mm. Tuan, 1977; Pink, 2009) puhuvat näköaistin dominoivasta vaikutuksesta, mutta korostavat muiden aistien, kuten haju, kuulo, tunto ja makuaistien vahvistavan kokemukseen liittyviä tunteita. Paikan kokemisessa ja havainnoinnissa liike on olennaisessa osassa, sillä liikkuminen, tunteminen, haistaminen ja näkeminen luovat yhdessä kokonaisvaltaisen, monipuolisen kokemuksen.

Elämäntyylin passivoituessa teknologian vaikutuksesta ja keskittyessä urbaanin ympäristön toimintoihin monipuolinen aisteja aktivoiva toiminta vähenee. Kaupunkimaisemassa ihminen käyttää pääosin näköaistiaan ja tekee ratkaisut sen perusteella. Luontoon siirryttäessä näköaistin käyttömahdollisuudet pienenevät ja muut luontaiset aistit aktivoituvat, jolloin kokemuksesta tulee huomattavasti kaupunkikokemusta kokonaisvaltaisempaa. Luonnossa mielestä poistuu myös ihmisen käyttäytymistä ohjaavat ja jatkuvasti päässä pyörivät modernit ärsykkeet, kuten mediasirkus, musiikki ja erilaiset näyttöpäätteet.

Nykyajan luonnosta etääntyneille lapsille jo pelkkä luontoon meneminen on kokemus itsessään. Vaihteleva maasto houkuttelee kiipeämään, juoksemaan, hyppimään ja tutkimaan ympäristöään. Leirielämässä puolestaan arjen rooli helposti unohtuu ja opitaan toimimaan ryhmänä yhteisen hyödyn puolesta. Kokemuksista puhutaan ja mieleenpainuneita tarinoita kerrotaan vielä pitkän ajan kuluttua. Kokemuksista luonnossa on tullut merkityksellisiä, jopa luonnosta on tullut merkityksellinen paikka.

Monet kasvatusalan tutkijat (mm. Tuan, 1977; Roberts, 2012; Louv, 2005; Gruenewald, 2008) ovat esittäneet huolensa lasten ja nuorten, sekä yhtälailla aikuisten vieraantumisesta luonnosta. Lapsenomaisen leikin vähenemisen aiheuttamien luonteenmuutosten lisäksi suurena huolenaiheena on huoli luonnon tulevaisuudesta. Kanadalainen maantieteilijä Edward Relph tiivisti kirjassaan Place and Placelessness (1976) seuraavasti:

         ”…, without a thorough understanding of place as it has human significance, one would find it difficult to describe why a particular place is special and impossible to know how to repair existing places in need of mending.”

Niin Edward Relph kuin monet muutkin asiantuntijat pitävät siis merkityksellistä luontosuhdetta hyvin tärkeänä myös luonnon- ja ympäristönsuojelun kannalta. Kuten Relph ilmaisee, ilman merkityksellistä suhdetta luontoa kohtaan tulevaisuuden sukupolven on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta löytää motivaatiota hupenevien luonnonvarojen pelastamiseksi. Puolestaan on luonnollista suojella jotain itselle merkityksellistä ja johon liittyy muistoja.

Yhteenveto

Luonto itsessään kutsuu ihmistä vapaaseen toimintaan, joka aktivoi aisteja monipuolisesti. Erityisesti lapsille luonto tarjoaa mahdollisuuden, paikan, vapaalle leikille ja oman mielikuvituksen käytölle. Tällainen vapaa, ohjaamaton toiminta kehittää lasta luontaisesti samalla, kun niin motoriset taidot kuin ympäristöntuntemus kehittyy. Aikuisille puolestaan luonto tarjoaa tilaisuuden viettää normaalista arjesta poikkeava hetki ja antaa mielen levätä jatkuvasta tietotulvasta. Tulevaisuuden sukupolville on ehdottoman tärkeää pystyä säilyttämään metsän herättämiä tunteita. Nämä tunteet tunnistamalla on mahdollista ymmärtää toisaalta luonnon tarjoama monimuotoinen arvokkuus niin virkistyksellisenä paikkana kuin myös elinehtona. Toisaalta taas on otettava huomioon luonnon omat tarpeet, jotta luonnon oma kiertokulku ei häiriinny ihmisen luontoa kuormittavasta elämäntyylistä. Tämän tasapainon löytämine takaa harmonisen ja onnellisen elämän niin luonnonsuojelun kuin oman yksilöllisen elämän kannalta. Teknologian kehittyessä on opittava tunnistamaan omat luonnolliset tarpeensa eikä ehdollistua akkukäyttöisiin laitteisiin. Näin pidetään yllä mielenrauha ja mahdollistetaan tasapainoinen, onnellinen elämä.

Lähteet

Gibson, J.J. (1979). The Theory of Affordances. Teoksessa: The People, Space and Place Reader, Section 2: Human Perception and Environmental Experience. (2014). New York: Routledge.

Gruenewald, D. (2008). The best of both worlds: A critical pedagogy of place. Environmental Education Research, 14(3), pp. 308-324.

Lindner, M & Vollmar, M. (2014). Master lecture: The woods – a German approach to landscape education. Transcultural European Outdoor Studies. 22.-30.4.2014. Norwegian School of Sport Sciences: Oslo.

Louv, R. (2005). Last child in the woods: saving our children from nature-deficit disorder. Chapel Hill, NC : Algonquin Books of Chapel Hill.

Pink, S. (2009). Principles of sensory ethnography: Percetion, place, knowing, memory and imagination. Teoksessa: S. Pink, Doing sensory ethnography. (s. 23-43). London: Sage.

Roberts, J.W. (2012). Beyond Learning by Doing. Theoretical currents in experiential education. New York and London: Routledge.

Seamon, D. & Sowers, J. (2008). Key Texts in Human Geography: Chapter Place and Placelessness, Edward Relph. Sivut: 43-51. London: Sage.

Tuan, Y-F. (1977). Introduction, experiential perspective & space, place, and the child. Teoksessa: Y-F. Tuan, Space and Place: The perspective of experience. (s. 3-34). Minneapolis: University of Minnesota Press.