• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

OSA2: Kaisa Pietilä

Eityisluokanopettaja (KM), Kognitiivisen psykoterapian YET-koulutuksessa 2011-2015

 

Kognitiivisen psykoterapian ja elämyspedagogiikan kohtaaminen erityisluokanopettajan työssä


Kahta asiaa voisin suositella kaikille: elämyspedagogisseen prosessiin osallistumista ja psykoterapiaa. Elämyspedagogisella prosessilla tarkoitan kestoltaan ja intensiteeliltään riittävän pitkää ryhmäprosessia, joka mahdollistaa turvallisen oman itsen tutkimisen toiminnoissa, jotka koskettavat kehoa, mieltä ja sydäntä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Psykoterapiassa (suuntauksesta riippumatta) tutkiminen tapahtuu (useimmiten) kahden ihmisen – asiakkaan ja terapeutin välisessä ihmissuhteessa, joka niin ikään mahdollistaa turvallisen kohtaamisen oman itsensä kanssa.

 

Kognitiivinen psykoterapia sisältää useita psykoterapiamuotoja, joiden painotukset ja työskentelytavat vaihtelevat. Yhteistä kognitiivisille terapiamuodoille on fenomenologinen lähestymistapa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että asiakkaan ainutkertaisuus ja subjektiiviset kokemukset muodostavat terapiatyöskentelyn lähtökohdan. Terapiassa asiakkaan ja terapeutin suhteesta pyritään luomaan tasavertainen, tutkiva yhteistyösuhde. Vuorovaikutus on vastavuoroista; sekä asiakas että terapeutti saavat toimia omana itsenään ja ottaa aktiivisen roolin keskusteluissa ja tunneilmaisuissa. (Hakanen 2011, 15-16).

Molemmat menetelmät tähtäävät muutokseen toiminnan, ajattelun ja tuntemisen tasoilla. Myös kognitiivisen  psykoterapian yhteydessä voidaan puhua kokemuksellisesta oppimisesta: terapiassa muutetaan kokemusten merkityksiä esimerkiksi mielikuvaharjoittelun, altistusharjoitusten ja terapiasuhteessa tapahtuvien korjaavien kokemusten myötä. Turvallisessa terapiasuhteessa asiakas voi harjoitella asioita, joita hänellä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuus kokea aikaisemmissa ihmissuhteissa. Esimerkiksi hyväksytyksi tuleminen, assertiivisuus (omien puolien pitäminen), omien tarpeiden ilmaisu ovat asioita, jotka vähitellen voivat siirtyä terapiasuhteen ulkopuolelle.

 

Tiedämme, että näitä samoja ilmiöitä tapahtuu elämyspedagogisessa toiminnassa. Tällöin reflektiopintana toimii ohjaajan lisäksi ryhmä. Ohjaajan tehtävä on ohjata reflektio niin, että ryhmässä ja yksilöissä tapahtuvat asiat tulevat sanotetuiksi. Toiminta voi tapahtua syvällä erämäässa, mutta pyrkimys on siinä opittujen asioiden siirtymienen osallistujien arkeen.

 

Kirjoitan tätä artikkelia, koska molemmista menetelmistä – elämyspedagogiikasta ja kognitiivisesta psykoterapiasta on ollut minulle valtavasti hyötyä erityisopettajan työssä. Koulu on kiehtova ja mahdollisuuksia täynnä oleva ympäristö: paikka, jossa lapset viettävät useissa tapauksissa enemmän aikaa kuin kotonansa. Paikka, jossa usein sijaitsevat myös merkittävät vertaissuhteet ja aikuissuhteita.

Koulumaailmassa on jo vuosia päivitelty sitä, kuinka opettajat “joutuvat” usein hoitamaan myös poliisin, sosiaalityöntekijän ja vanhemman rooleja. Kenttä on karkeasti jakautunut niihin, joiden mielestä opettajan tehtävä on opettaa ja niihin, jotka ovat hyväksyneet myös Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (Opetushallitus 2004, 14) lukevan tosiasian, että koululla on sekä opetus- että kasvatustehtävä. Tosiasia se on siinä mielessä, että koulu ja sen jokainen opettaja kasvattaa, halusi tai ei. Kasvatusta tapahtuu joka ikisessä arkisessa tilanteessa, jossa lapselle tai nuorelle välittyy malli siitä, miten toinen ihminen kohdataan, miten onnistumisiin ja epäonnistumisiin suhtaudutaan, miten ristiriidat ratkaistaan, miten yksin jäänyttä autetaan.  Ihmissuhdetaitojen lisäksi jokainen koulu välittää arvoja: mitä täällä pidetään tärkeänä. Arvonsa jokainen koulu määrittele itse valtakunnallisen ja kunnallisen opetussuunnitelman pohjalta. Miten yksittäinen opettaja näihin arvoihin sitoutuu, onkin sitten toinen tarina.

 

En rehellisesti sanottuna juuri lainkaan kiinnostunut siitä, olenko tekemässä kasvatusta, terapiaa, taidetta, opetusta, hoitoa vai ohjausta. Pyrin  siihen, että toiminnan tai terapian lähtökohtana ovat asiakkaan tarpeet. Tässä artikkelissa kuvaan pientä osaa itselleni läheisestä työtavasta. Sekä elämyspedagogiikka että kognitiivinen psykoterapia ovat paljon enemmän kuin tässä on mahdollista ja tarkoituksenmukaista kuvata.

 

Asiakkaan tarpeista ja omista vahvuuksista lähtevä poikkitieteellinen työote ei varsinaisesti saa kovin paljon tukea yhteiskunnalta. Opettajat ja elämyspedagogit tietävät, että lasten ja nuorten vieminen pois koululta muuttuu vuosi vuodelta hankalammaksi taloud…siis, turvallisuussyistä johtuen. Välillä tuntuu siltä, että hoito- ja kasvatustyön yhdistäminen pidetään tehokkaasti erillään jo pelkästään, koska hoito ja kasvatus sijaitsevat eri virastojen alaisuudessa. Minulle näiden mahdollisuuksien käyttämättä jättäminen olisi kuin opettaisin oppilaita hakkaamaan naulan seinään omalla päällään, vaikka kädessä olisi vasara.

 

Terapeuttinen lähestymistapa

Viime viikolla olin retkellä oppilaideni kanssa Sipoonkorven kansallispuistossa. ”Oot sä tosissas?” , kuului ensimmäinen kysymys noustuamme bussista keskellä Itä-Vantaalaista peltomaisemaa. ”Onks täällä koirankakkoja?”. Esitin oman arvioni ulosteiden ja villieläinten esiintymistiheydestä (seuraava kysymys koski todennäköisyyttä törmätä hirveen tai karhuun) kansallispuistossa verrattuna Itä-Helsingin lähiöön, jossa koulumme sijaitsee. Vastaukset toivat mielenrauhan useimmille ja matka lounaspaikaksi suunnitellulle laavulle alkoi.  Yksi, olkoon hän tässä nimeltä Ville, ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan jatkoi haasteellista käyttäytymistä ensimmäisten kilometrien ajan: keskustelimme muun muassa siitä, kuinka ”turhia nämä retket ovat”, kuinka ”vammainen opettaja olen, kun pakotan oppilaita metsään” ja siitä, ”miksi emme voi vaan kävellä koulua ympäri”. Prosessiin liittyi myös yksi dramaattinen karkaaminen kotia kohti.

 

Kyseessä ei ollut ensimmäinen luontoretkemme. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta juuri Sipoonkorven kansallispuistossa, mikä riitti nostamaan pintaan pelkoja epäluuloja jo varsin turvalliseksi muodostuneessa ryhmässä.

 

Tilanne rauhoittui myös Villen osalta. Kun istuimme laavulle alas syömään eväitä. Ville tarjosi minulle keksiä. Toinen oppilas huomasi Villen eleen ja kertoi ääneen havaintonsa ”Ensin toi ragee sulle ja sitten tarjoo keksiä. Miltä se oikein tuntuu?”. Vastasin suunnilleen näin ”Raivarit kuuluvat tähän työhön ja se on ihan hyvä, että nuoret saavat välillä vähän raivota, jos siltä tuntuu. Sitten raivosta puhutaan ja se yleensä helpottaa. Minua raivarit eivät haittaa, koska ymmärrän, mistä ne johtuvat ja tiedän, että ne voidaan selvittää.” Loppuretki meni hyvin. Ville toimi apukokkina, kun tein oppilaille ruokaa metsästä keräämistämme sienistä.

Hyvin monet erityisopetuksen oppilaat kärsivät huonosta itsetunnosta ja jonkunlaisesta negatiivisesta erilaisuuden tai viallisuuden kokemuksesta. Tyypillisiä ovat myös epävakaat perhesuhteet ja pirstaleinen koulupolku. Näiden yhdistelmä saa usein aikaan jonkunlaista haitallista ajattelua ja toimintaa.

 

”Häiriökäyttäytymisen” näkeminen epätarkoituksenmukaisena selviytymiskeinona  on auttanut minua olemaan empaattisempi tilanteessa, jossa nuoren käytös saa itsessä aikaan ärsyyntymistä ja suuttumusta. Skeematerapeuttisessa ajattelussa (Arntz & Jakob 2013)ihmisten haitalliset selviytymiskeinot jaetaan antautumiseen, välttälemiseen ja ylikompensaatioon. Antautuminen voisi tarkoittaa vaikkapa kaltoinkohdellun nuoren taipumusta joutua yhä uudelleen toisten kiusaamaksi. Välltämiskäyttäytymisestä tyypillisin on varmasti lintsaaminen: ”kun en edes yritä, kukaan ei saa tietää kuinka huono olen”. Ylikompensaatiossa omat pelot, epävarmuudet ja heikkoudet piilotetaan agressiivisen käyttäytymisen alle.  Tämä on esimerkiksi kolukiusaajien käyttämä selviytymiskeino.

 

Kognitiivis-behavioraalisessa terapiassa (CBT) keskeisiä terapiatyöskentelyn kohteita ovat asiakkaan haittaa tuottavat ajatukset ja uskomukset ja niihin liittyvät tunteet. Kognitiivisen psykoterapian perusajatuksena on, että ajatukset, tunteet, fyysiset tuntemukset ja käyttäytyminen liittyvät toisiinsa ja että muokkaamalla haitallisia  ajatuksia uskomuksia  joustavampaan suuntaan saadaan aikaan muutosta myös tunnekokemuksessa.  (Beck 2011, 3.)

 

CBT perustuu havaintoon, jonka mukaan kaikkiin psyykkisiin häiriöihin liittyy haitallisia ajatuksia ja uskomuksia (Beck 2011, 3). Uskomukset voivat kohdistua itseen ”Olen huonompi kuin muut”,  ”Minun on mahdotonta saada uusia ystäviä”  tai toisiin ihmisiin ja maailmaan ”Kaikki opettajat vihaavat minua.”, Kenenkään ei voi luottaa”. Uskomukset voivat olla ehdollisia ”Minusta pidetään vain silloin, kun olen aina samaa mieltä enkä ilmaise omia ajatuksiani ja tarpeitani. Uskomukset ilmenevät usein niin sanoitttuina automaattisina ajatuksina ”Arvasin, että minua ei valita joukkueeseen”, ”En kuitenkaan osaa vastata mihinkään kysymykseen oikein”.

Psykoterapiassa haitallisia ajatuksia ja uskomuksia pyritään kyseenalaistamaan erilaisin menetelmin. Näihin kuuluu esimerkiksi käyttäytymiskokeet, joiden avulla testataan, onko ajatus tai uskomus totta. Asiakkaan ajatus voisi olla esimerkiksi ”Jos kerron miltä minusta tuntuu, toiset hylkäävät minut”.  Taustalla on mahdollisesti uskomus, jonka mukaan ”minun tunteillani ei ole merkitystä, ne ovat turhia ja merkki heikkoudesta”. Tunteiden ilmaisemista pelkäävän asiakkaan kanssa tunne-ilmaisua harjoiteltaisiin ensin terapiassa ja sitten vähitellen ”kotitehtävänä” muissa ihmissuhteissa. Haitallisia ajatukset ja uskomukset pyritään korvaamaan tarkoituksenmukaisilla, esim. ”Jos kerron miltä miltä minusta tuntuu, toisten ihmisten on helpompi ymmärtää minua”, ”Kun kerron, mitä tarvitsen, voin saada toisilta ihmisiltä tarvitsemaani tukea.”, ”Kaikki tunteet ovat luvallisia”.

Elämyspedagogiikassa omien rajojen ylittäminen ja pelkojen kohtaaminen voi hienolla tavalla mahdollistaa haitallisten ajatusten ja uskomusten käsittelyn. Uskomuksia voidaan tehdä näkyviksi kysymysten avulla: ”Mitä tehtävässä epäonnistuminen sinulle merkitsee”, ”Mitä ajattelet, jos joku muu ryhmän jäsen kieltäytyy laskeutumisesta?”, ”Mitä sanoisit ystävällesi, joka ajattelisi samalla tavalla?”. ”Voisiko tilanteen tulkita jollain toisella tavalla?”  Haasteellinen toiminta luonnossa tarjoaa mahdollisuuksia kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja käyttäytymistään. Kun toiminta tapahtuu turvallisessa ryhmässä ammattitaitoisen ohjaajan ohjauksessa, kokemukset integroituvat syvälle itseen ja siirtovaikutuksen avulla näkyvät ihmisen elämässä  vaikkapa muuttuneena tapana toimia jossain tietynlaisessa tilanteessa.

 

Elämyspedagoginen ohjaaja voi auttaa asiakkaita tunteiden tunnistamisessa esimerkiksi siten, että reflektiossa pyritään yhdistämään ajatukset, tunteet, fyysiset tuntemukset ja toiminta. Tunteiden tunnistaminen on vaikeaa, mutta sitä voi harjoitella. Merkittävää on hyväksyvä ilmapiiri. Tämän vuoksi ryhmäkoot pitäisi pitää pienenä: liian suuressa ryhmässä turvallisuus ja kohdatuksi tuleminen eivät mahdollistu. On tärkeää olla luokittelematta tunteita ”positiivisiin” tai ”negatiiivisiin”. Tunteet ovat tilannesidonnaisia, eivät absoluuttisesti hyviä tai pahoja. Suru menetyksen yhteydessä on sopeutumista edistävä tunne, mutta päälle ”juuttuessaan” se voi saada aikaan masennusta, jolloin puhutaan maladaptiivisesta tunteesta. (Greenberg 2002, 28.).

Terapeuttista on mielestäni kaikki sellainen toiminta, mikä auttaa ihmistä kokemaan itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Siinä mielessä kuka tahansa voi toimia terapeuttisesti. Erilaisille yksilöterapioille on paikkansa, samoin kuin seikkailulle, jossa tavoitteet voivat olla ”pinnallisempia”. Joskus nämä asiat voivat yhdistyä hedelmällisellä tavalla. Työskentelyn syvyyttä ei määritä pelkästään ohjaajan kouluttautuneisuus. Ryhmän turvallisuuden aste ja ohjaajan kyky työskennellä sen kanssa on ratkaisevassa asemassa. Pitkälti on kyse myös ohjaajan tietoisuuden tasosta ja kyvystä tulla toimeen itsensä kanssa. Tämän vuoksi suosittelen kaikille kasvattajille työskentelyä omien tunteiden kanssa.

 

Hyväksytyksi tulemisen ohella yksi keskeisistä tarpeistamme on tarve kuulua johonkin.  Luontoyhteyden kadottaminen lienee yksi suurimmista kärsimystä aiheuttavista ilmiöistä modernissa maailmassa.  Luonnossa toimiminen, olkoon se sitten suurta seikkailua erämaassa tai käsien upottamista kukkamultaan, on kiistatta terapeuttista. Luonto hoitaa tasapuolisesti kaikkia; ei kysele pätevyyksiä, lausuntoja tai korvauksia. Tarvitaan kasvattajia, jotka uskovat siihen, että joka kerta viedessämme lapsia ja nuoria maastoon, teemme tärkeää (sanoisin jopa: terapeuttista) työtä.  Mitään sen ihmeellisempää ei tarvita – luonto puhuu puolestaan.

 

 

Lähteet:

Arrntz, Arnould & Jacob Gitta. 2013. Schema Therapy in Practice. An Introductory Guide to the Schema Mode Approach. Wiley-Blackwell.

Beck, Judith. 2011. Cognitive Behavioral Therapy. Basics and Beoynd. Second Edition. The Guilford Press.New York.

Greenberg, Leslie S. Emotion-Focused Therapy, 2002. Coaching Clients to Work Through Their  Feelings. Washington, DC, US: American Psychological Association.

Hakanen, Armi. 2011. Kognitiivisen psykoterapian luonne ja kehityshistoria. Teoksessa Kognitiivinen psykoterapia, Kähkönen, S., Karila, I., Holmberg (toim.) . Kariston Kirjapaino Oy. Hämeenlinna.

Opetushallitus (2004). Peruskoulun opetussunnitelman perusteet.