• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

OSA 1: Kimi

 

 

Antaa luonnon puhua puolestaan

Seikkailijat ja seikkailukasvattajatkin suosivat luontoympäristöä elämysten tuojana ja mieleenpainuvien kokemusten temmellyskenttänä. Kasvu- ja oppimiskokemusten mahdollistajana luonnosta löytyy vertaansa vailla olevia paikkoja. Sinne ulos meidät on alun perin luotukin, ei sohvalle TV:n ääreen. Mutta tulisiko meidän seikkailukasvattajina tyytyä vain luontokokemuksen kasvatukselliseen vaikutukseen? Ja onko luonto vain pelkkä suorituspaikka? Voisiko se olla myös jotain muuta?

Näkökulma luonnosta opettajana on meille suomalaisille tuttu ajatus. Poliitikkojenkin puheissa on aika ajoin viljelty ilmaisua, jossa etenkin Siperiaan sijoittuvalla tundravyöhykkeellä olisi erityisen vahva opetuksellinen vaikutus.  Seikkailukasvatuksen kasvatuksellisiin lähestymistapoihin on aina kuulunut ajatus luonnosta toimintaympäristönä ja kasvun tehostajana. Luonto opettajana on ollut käytössä jo ihmishistorian alkuhämäristä lähtien, joskin keskeisessä roolissa on silloin ollut lienee enemmän selviytymiseen oppiminen kuin kasvatus. Siinä sivussa on kuitenkin kasvettu, vähän pakon edestäkin. Epäselvää ei ole, kasvattaako luonto ja siellä oleminen ja toimiminen. Miten sitä voisi hyödyntää ja pitäisikö ja voisiko kasvamista tehostaa?

Haasteiden kohtaaminen, omalta turva-alueelta poistuminen, ja selviytymiseen tähtäävä ponnistelu antaa mahdollisuuksia löytää keinoja, voimavaroja ja uusia puolia itsestä. Tästähän yksilön kasvun teoria puhuu. Kun yksilön sisäinen tasapaino ja rauhan tila horjuu, on tuossa uuden tasapainon etsimisen ja palauttamisen prosessissa mahdollista löytää monipuolisia oppimiskokemuksia itsestä. Tätä omalta turva-alueelta ulkoilua ja samalla turva-alueen laajentamista on mahdollista tehdä luonnossa.

Nykyihmiselle luonto tarjoaa entistä enemmän itselle vierasta, jännittävää toimintaympäristöä. Uloshan ei enää ole pakko mennä, ainakaan pitkäksi aikaa. Shoppailun voi hoitaa netin kautta. Autosta tai bussista pääsee lähes suoraan töihin, metroasema on ihan opiskelupaikan vieressä. Hieman toisin on täällä susirajalla, jossa on vielä iltaisin mahdollista erottaa linnunrataa katuvalojen loisteelta. Vaikkei maalaiselle niin vieras tuo luonto ole, silti alituiseen uuttakin tarjoava.

Tiedämme, että pelkkä tuntematon ympäristö luo seikkailun tunnetta. Siihen kun lisäillään sadetta, tuulta, kylmää ja pimeyttä löytyy haasteellisuutta kokeneemmillekin. Ympäristön uutuudella on merkitystä. Luontoalan ihmiset tuskin saavat suomalaisesta talvivaelluksesta aivan samaa kuin etelänmaalaiset, jotka eivät ole nähneet lunta kuin jääkaapissa tai suksia kuin talviolympialaisten televisiolähetyksessä. Haasteellisuuden tasapuolistamiseksi meikäläiset pitäisi lähettää hiekka-aavikkovaellukselle.

Termiin ”Let The Mountains Speak For Themselves” on sisältynyt ajatus siitä, että luonnossa selviytymisen kokemus (ja Outward Bound –kurssi, perinteisimmässä seikkailullisessa mielessä) on jo itsessään kasvattava kokemus. Kohtaamalla vuoret kehityt; kehität luonnettasi, kestävyyttäsi, periksi antamattomuutta tai nöyryyttä. Tai mikä sitten kenelläkin kehittyy? Vuoret ja metsät, joet ja meri kasvattavat, jotain. Kasvamisen on ajateltu tapahtuvan kuin itsestään, kokemuksen kautta eikä sen ole välttämättä nähty tarvitsevan suurimuotoista reflektiota, ääneen pohdintaa tai oivaltamista. Tapahtuuko näin? Onko oppiminen mahdollista ilman jonkinasteista oivallusta, reflektiota ja edistymisen huomiointia? Pitääkö oivallukset pukea kuitenkin sanoiksi, vaikkei niitä ehkä ääneen lausuisikaan?


Olen jokseenkin vakuuttunut, että kasvua tapahtuu seikkailussa, luonnossa olemalla ja siellä selviämällä. Ainakin itselle näin on käynyt, positiivisessa mielessä. Vanhempani eivät varsinaisesti olleet suuria luontoihmisiä. Mökkeily ja marjastus kuuluivat lapsuuden kuvioihin, suomalaiseen tapaan. Kalastamaan opin pääosin itse, ensin ongella ukin kanssa ja sitten kun ala-asteen luokkakaverit ostivat Essolta hienot virvelit, pitihän sellainen saada itsellenikin. Siitä lähtien tuli kierrettyä, kokeiltua ja opittua paitsi kalastusta, myös ulkona ja vesilläoloa säässä kuin säässä.

Partiotoiminta oli toinen luontoon liittyvä kasvukokemus. Retkiä tehtiin harva se kuukausi ja varusteiden taso oli pitkään samaa essolta halvalla – tasoa kuin kalavehkeetkin. Semmoisen ylipakatun 35 litrasen, ilman olkapehmusteita varustetun repun kanssa kun kärsi monta viimeistä kilometriä, niin tiesi kestävänsä jotain. Tai kun vietti talviyötä ext. +5C aktiivisen liikunnan makuupussissa, teltassa jonka kamina oli viilennetty, koska ”johtajalla” oli uusi yli -20 pakkasta kestävä makari, tiesi kestävänsä lisää.

Taisin olla 13 vuotias, kun ensimmäistä kertaa Reiskan ja pikkuveljen kanssa lähdettiin bussilla lippukunnan retkeilyalueelle turvekammiin yöksi, ihan keskenään. Päätös lähdöstä oli pikainen, sillä retken vastuussa ollut vartionjohtajamme (16v) oli sairastunut ja siihen kännykättömään aikaan kuulimme asiasta vasta hieman ennen bussin lähtöä. No, ruokaa oli mukana, ja kamat ja rensselit. Ajattelimme pärjäävämme viikonlopun ilman kaitsentaa. Ja äidille ilmoiteltiin kyllä, sitten jälkeenpäin.

Perille päästyämme huomasimme, ettei kellään ollut kammin avainta. Onneksi riippulukon pidike oli helposti murrettavissa ja takaisinkin laitettavissa. Retkitaidot sinällään oli jo opittu useilla reissuilla ennen tätä, joten mitään varsinaisesti uutta ei reissussa tapahtunut. Uutta oli vapaus ja sen mukanaan tuoma velvollisuus huolehtia itsestään ja olla pöljäilemättä. Ja jännitys oli myöskin uudenlaista, aina ennenhän oli ollut edes vähän vanhempia mukana, joihin saattoi turvautua. Nyt sitä oltiin ihan keskenään. Ei parannu mennä sormi suuhun.

Viikonlopusta selvittyämme oli epämääräisesti vähän aikuisempi olo. Mitään reflektointia ei tehty itsenäisesti eikä ohjatusti. Tai ehkä jonkinlainen oli paluun jälkeen kotona. Kotiläksytyksen jälkeen päästivät vielä uusillekin retkille ja yhä harvemmin siellä vanhempia johtajia enää näkyi. Seuraavana vuonna saimmekin jo oman vartion ja vastuu kasvoi edelleen.

Joten, kyllä ilman iltapiirejä, reflektioita, oppimispäiväkirjoja, tavoitteen asettamisia tai palautekeskustelukorttejakin voi kasvua tapahtua. Ohjaamisen tyyli oli partio-ohjaajilla melko lailla ”antaa vuorten puhua” -meininkiä. Kasvoin kokemuksien myötä, merkittävästi, mutta en täysin kuitenkaan ymmärtänyt kokemaani kuin vuosia jälkeenpäin. Omakuvani olisi ehkä ollut positiivisempi, jos joku olisi auttanut avaamaan silmiä hieman aiemmin ja sitä kautta auttanut vahvemman itsearvostuksen löytämisessä. Mene ja tiedä.


Seikkailukasvatuksen kasvukokemuksia vahvistamaan on aikojen kuluessa tullut oppimista tehostavia menetelmiä, ympäri maailmaa. Niitä on tullut sitä mukaan, kun toimintaan on tullut mukaan enemmän kasvatuksen ammattilaisia.  Alkuaikoina ohjaajina toimi OB-kouluissa ja keskuksissa vuoristokiipeilijöitä ja kovien lajien konkareita. Heidän näkemyksensä mukaan OB-kurssin sisältö aktiviteetteineen oli jo itsessään kasvattava eikä sanoiksi pukemisen katsottu olevan olennaisen tarpeellista.

Seikkailun kasvatuksellinen potentiaali houkutteli toimintaan myös kasvatusalan ammattilaisia. Kasvattajat taas toivat mukanaan kasvatustieteen näkemykset. Heidän mukaansa seikkailukasvatuskurssilaisen oppimista vahvisti kun hän sai palautetta ohjaajilta tai ryhmältä. Sittemmin havaittiin, että oppiminen tehostuu, jos henkilökohtainen oppimiskokemus oivalletaan itse. Reflektoinneissa ja palautekeskusteluissa alettiin kyselemään osallistujan omia, henkilökohtaisesti merkitykselliseltä tuntuvia kasvu- ja oppimiskohtia. Edelleen huomattiin, että mikäli osallistujat asettavat toiminnalleen omakohtaisia kasvutavoitteitaan, kokemuksen aikana tiedostettiin omaa toimintaa ja onnistumisia paremmin.

Näiden kasvua tukevien keinojen valikoimaa ohjaajan kannattaa käyttää ja opetella käyttämään, kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Näin ryhmässä päästään opettelemaan keskustelua, reflektointia ja oppimiskokemusten, oivallusten ja onnistumisten jakamista. Mikäli ohjaaja käyttää aina metodia ”antaa vuorten puhua puolestaan”, voimme hukata osallistujien mahdollisuuksia oivaltaa omia onnistumisen kokemuksia ja syventää niitä. Outward Boundin alkuajoista lähtien on ollut tärkeää se, että osallistujat vievät oppimastaan jotain kotiin mukanaan. Kasvua ja kehittymistä ei tehty vuoria varten, vaan vuorien kautta. Arkea ja elämää varten. Osallistujista ei ole haluttu tehdä vuorikiipeilijöitä vaan vahvempia kansalaisia.

Omien onnistumisten huomaaminen ei välttämättä ole helppoa, mutta se on opittavissa. Ja meille suomalaisille tämä on ehkä vielä vaikeampaa kuin monien muiden kulttuurien edustajille. Meillä kun opitaan pienestä pitäen tyyliin, jossa virheitä huomioidaan enemmän ja onnistumisia pidetään itsestään selvyytenä. Jos palautetta saadaan vanhemmilta, opettajalta tai pomolta, se saadaan jostain, jonka olisi pitänyt mennä paremmin. Onnistumisia ei juhlita, korkeintaan pikaisen hyvä -kommentin jälkeen kysytään ”mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä hieman paremmin?” Tällainen palautejärjestelmä opettaa meitä huomioimaan virheitämme ja jättämään onnistumiset vähemmälle huomiolle. Samaa reittiä omakuvamme muodostuu ajan myötä negatiivisemmaksi, kun ympäristön tarjoama peili muodostaa virheitä korostavan kuvan.

Kurt Hahnin sanoin ”There is more in you” seikkailukasvatuksen keinoin on mahdollista parantaa omakuvaamme, realistisempaan suuntaan. Tämä vaatii onnistumisten huomioimiseen oppimista ja tätä voimme vahvistaa seikkailukokemusten purkamisella. Palaute ja reflektointi vahvistavat ”vuorten sanomaa”. Toki tämä vaatii myös meiltä ohjaajilta ja aikuisilta erilaisen, onnistumispainotteisen ja voimavarakeskeisen huomioinnin omaksumista. Ja ehkä virheisiin ja parantamisen varaan tuijottelun lopettamista.

Kaiken sanoiksi pukemiselle ei tarvitse myöskään antaa ylivaltaa eikä toimintaa kannata ylianalysoida. Koska se mielekäs, haasteellinen kokemus on se kaiken pohja ja alkulähde, sille pitää antaa myös sille kuuluva tärkein tila. Jos seikkailukokemus on hyvin rakennettu, siihen ja sen vaikuttavuuteen tulee myös luottaa.


Luonto on muutakin kuin toimintaympäristö. Tai tulisi olla. Jos luonto oikeasti puhuisi puolestaan, niin mitähän se sanoisi? Ehkei se tyytyisi enää sanomaan vaan huutaisi: ”Lopettakaa heti, pöljät!?” Joskus tätäkin puhetta olisi hyvä kuunnella ja alkaa toimimaan toisin, luontoa suojelevasti, ennen kuin on liian myöhäistä. Huolestuttavia merkkejä maapallon kärsimisestä on ollut näkyvissä jo pitkään. ”Ja matkalla ympäristökatastrofiin oltiin tyytyväisiä lisääntyvistä hellekesistä…”, Topi Linjamaa lainatakseni.

Luonto on itseisarvo. Sitä tulisi kunnioittaa enemmän. Kuten jotain pyhää kunnioitetaan. Olemme osa sitä ja se on kaikkialla.  Olemme kaikki samoja alkuaineita, mikään ei lähde täältä pois ja kaikki palaa kiertokulkuun. Toimintaympäristön ja virkistyskäytön lisäksi luonto voisi tarjota paikan mielenrauhan löytämiselle, levolle, itsereflektiolla ja meditaatiolle.

Oman luontoyhteyden löytämiselle. Oman paikan löytymiselle universumissa. Pienille oivalluksille tai suuremman kokonaisuuden tajuamiselle. Henkiselle kokemukselle.

Tällaisen mahdollistuminen vaatii suhtautumistavan muutosta luontoympäristöä kohtaan. Tällöin se ei ole enää paikka, jonne vain mennään suoriutumaan ja suorittamaan. Sinne mennään kunnioittaen ja hiljaa. Siellä ollaan ja vain ollaan. Mieli avoinna ja korvat auki. Kuuntelemassa, mitä vuorilla tai metsällä olisi sanottavanaan.

Truth is out there.

Kimi