• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

OSA III: 50 vuotta elämyspedagogiikkaa

”Nyky-yhteiskunnassa määrä korvaa laadun; jos saadaan paljon jotakin lyhyessä ajassa ja nopealla toimituksella tarkoittaa, että sen on pakko olla hyvä.”
(Suomennos teoksesta Ritzger, 2001, s. 199)

 

Elämyspedagogiikan monet kasvot –kirjoitussarjan edellisessä julkaisussa käsiteltiin alan syntyä sekä kuvattiin kehitykseen vaikuttaneita suurimpia tekijöitä. Aikaa katsoessa 50 vuotta taaksepäin on helppo huomata kuinka maailma on muuttunut ja yhteiskunta sen myötä. Elämäntapojen muutokset toisen maailmansodan jälkeen sekä vuosikymmeniä eteenpäin aina tähän päivään saakka ovat vaikuttaneet myös elämyspedagogiseen toimintaan. Tässä tekstissä tarkastellaan vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta niin laajalla elämyspedagogiikan kentällä kuin myös Outward Bound:n kannalta.

Monesti elämyspedagogiikan isäksi kutsuttu Kurt Hahn vaikutti alan kehitykseen laajasti toisen maailmansodan molemmin puolin. Useiden koulujen sekä järjestöjen perustamisen ideologisena ajatuksena kantoi motto ”There is more in you than you think”. Toiminnan perimmäisenä tarkoituksena oli opettaa nuorille ryhmässä toimimista, kykyä ylittää omat rajansa, valmiutta toimia järkevästi yhteisen hyödyn kannalta sekä ennen kaikkea käsitellä myötätunnon tuntemuksia. (Kurt Hahn) Tällöin, 1940-luvulta aina 1970-luvun alkupuolelle, elämyspedagogiikka nojasi vahvasti ajatukseen ”Vuoret puhukoon puolestaan” (Let the mountains speak for themselves). Tämän seikkailukasvatuksen ensimmäisen aikakauden aikana korostettiin itse seikkailua, joka tapahtui alkuvaiheessa laivassa pitkällä purjehduksella tai vuoristo-olosuhteissa. Pitkien, jopa useiden kuukausien mittaisten kurssien aikana ryhmä nuoria toimi yhdessä saavuttaakseen yhteisen tavoitteen. Ryhmätyökyky sekä jokaisen osallistujan henkilökohtainen panos oli olennaista tavoitteen saavuttamiseksi. Tällöin osallistujien oli otettava vastuu sekä itsestään että omista teoistaan, joka puolestaan kasvatti nuoria kohti vastuuntuntoista kansalaisuutta. Purjehduksilla ohjaajan rooli oli pääosin toimia mahdollistajana, esimerkkinä ja turvallisuuden takaajana, ei niinkään auktoriteettina tai hallitsijana. Puhuttiin siis luonnosta itsestään opettajana ja kasvattajana. (Barcia Bacon, 1987)

Hiljalleen vuosikymmenien saatossa, 1970–80-luvuilla, mm. Outward Bound kehitti toimintaansa lisäämällä kursseilleen merkittävästi enemmän keskustelua sekä ryhmäyttämis harjoitteita, joskin itse toiminta pysyi siis edelleen kokemusta arvostavana. Toista elämyspedagogisten harjoitteiden aikakautta hallitsi myös uusien taitojen opettaminen ja oppiminen. Suurimpana muutoksena kurssien alkuvaiheeseen voidaan kuitenkin pitää ohjaajan roolin muuttumista mahdollistajasta kohti henkilökohtaisen kasvun ja ryhmätoiminnan tukijaa sekä reflektointi-keskustelujen johtajaa. Ohjaaja toimi kursseilla neuvonantajana sekä pyrki omalla toiminnallaan ja tarkoilla asetelluilla kysymyksillään siirtämään kurssilla opittua myös jokapäiväiseen arkielämään. Edelleen itse seikkailu ja kokemus olivat kursseilla suuressa arvossa, mutta nyt kokemuksista keskusteltiin ryhmässä niin sanotun transfer-vaikutuksen aikaansaamiseksi. (Barcia Bacon, 1987)

1980-luvun lopulla seikkailukasvatuksessa alkoi uusi aikakausi, joka on vahvistunut yhteiskunnan muutoksen myötä 1990- ja 2000-luvuilla. 1980 –luvulla elämyspedagogiset harjoitteet muuttuivat siten, että lyhyet kasvatukselliset ryhmätyöharjoitteet lisääntyivät pitkäkestoisten seikkailujen kustannuksella. Tilalle astui niin sanottu metaforien malli, jossa ohjaaja luo mielikuvia käyttämällä ryhmälle ongelmatilanteen, joka heidän täytyy yhdessä ratkaista. Ongelmat ovat usein helposti liitettävissä ryhmän arkipäiväiseen elämään sekä toimintoihin. Samalla toiminnan kohderyhmä laajentui nuorten lisäksi myös yritysyhteisöihin ja erityisavustusta tarvitseviin ryhmiin, joille jokaiselle yhteistä olivat arkielämän yhteiset tavoitteet. Metaforien käyttö kasvatuksellisesti loi haasteen ohjaajille, joiden tehtäväksi tuli luoda ryhmälle tarkasti määritelty ongelma, joka ryhmän tulisi yhdessä ratkaista. Tehtävästä suoriutumisen jälkeen ryhmä keskustelee tapahtumista vapaamuotoisesti sekä ohjaajan avustuksella. Työyhteisön kehitettäväksi tavoitteeksi on voitu asettaa esimerkiksi tasa-arvoinen johtajuus sekä toisen mielipiteen kuunteleminen, jotka joutuvat helposti koetukselle miesvaltaisissa työryhmissä. (Barcia Bacon, 1987)

Tämä tuo meidät seikkailukasvatuksen käytäntöihin 1990- ja 2000-luvuilla, joilta tilastot osoittavat seikkailukasvatuksellisten kurssien keskipituuden lyhentyneen useasta viikosta noin viiteen päivään. (Outward Bound Trust, 2011) Kysymys kuuluukin: jos kasvatuksellisen toiminnan tavoitteena on saada aikaiseksi persoonana kehittymistä ja henkistä kasvua, voidaanko näin lyhyessä ajassa rakentaa riittävän voimakkaita kokemuksia, jotta elämänasenteet todella muuttuvat?

2000-luvulla elämyspedagogiseen toimintaan heijastuu voimakkaasti nyky-yhteiskunnassa valloillaan olevat elämänarvot, joissa arvostetaan tehokkuutta, mittaamista ja arviointia, ennalta arvattavuutta ja hallintaa. Jay W. Roberts (2008 & 2012) kuvailee George Ritzgerin (2001) sanoin ilmiötä McDonaldisaatioksi, sillä kaikki nämä pikaruokayhtiön vaalimat arvot toimivat samalla yhteiskunnan peilinä. Roberts toteaa, että nykymuotoisen tuottavan toiminnan on oltava  

  1. Tehokasta: halutaan saada mahdollisimman paljon aikaiseksi, mahdollisimman pienellä rahalla ja lyhyessä ajassa.
  2. Mitattavaa: suuri määrä laatua arvokkaampaa
  3. Ennalta arvattavaa: sama tuote joka puolella maailmaa
  4. Hallittavaa: koneiden ja laitteiden hyödyntäminen ja inhimillisten virheiden minimointi

Elämyspedagogiikan yhteydessä Roberts käyttää ilmiöstä termiä Neo-Experientilismi, jolla hän kuvaa elämyspedagogiikan tilan muutosta aina 1950 –luvulta lähtien, mutta mainitsee muutoksen radikalisoituneen vasta viimeisen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Roberts myös toteaa muutoksen alkaneen hetkestä, jolloin John Deweyn teorioissaan käyttämä termi ”experience in education” vaihtui laajan kansan tuntemaan termiin ”experiential education”. Tämä terminologinen muutos yhdistettynä yhteiskunnan modernisoitumiseen on johtanut myös elämyspedagogisessa toiminnassa painotetun kokemuksen tärkeyden heikkenemiseen. Roberts käyttää muutoksesta esimerkkinä ensin Yhdysvalloissa laajaan suosioon nousseita köysiratoja, joissa osallistujan tulee voittaa rohkeutensa kävelemällä eri korkeuksille asetettua köyttä pitkin. Näin ollen helposti toteutettavissa olevien köysiratojen käyttö seikkailukasvatuksellisena harjoitteena luo toimijoille mahdollisuuden toimia aivan kuten McDonald’s: tehokkaasti ja joko ohjaajan tai itselukittuvan varmistuslaitteen hallinnan alla. Köysiratojen ja muiden muutaman tunnin mittaisten aktiviteettien yleistymiseen Roberts toteaa johtaneen nykypäivän lisääntyneet vaatimukset asiakkailta, jotka haluavat saman kokemuksen nopeasti ja suurelle osallistujamäärälle. (Roberts, 2012)

Neo-Experientialismiin Roberts liittää myös huolen uusien sukupolvien kadonneesta suhteesta luontoon ja luonnollisiin elementteihin samalla kun ruutujen äärellä vietetty aika on kasvanut radikaalisti yhä nuoremmilla lapsilla. Lapset eivät vietä aikaansa ulkona vapaassa, omaa mielikuvitusta ja uteliaisuutta hyödyntävässä leikissä, vaan yhä useammin leikit ovat tarkoin säädeltyjä ja tapahtuvat asutetulla alueella. Myös koulujen pihat peitetään yhä useammin asfaltilla, samanlaisilla kiipeilytelineillä ja muilla kumisilla materiaaleilla, koska ne kestävät, ovat turvallisia ja helposti valvottavissa. (Roberts, 2012)

Puhuessaan Neo-Experientialismista Roberts esittää huolensa elämyspedagogiikan tilan ja sen myötä lasten luontosuhteen muutoksesta. Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta puhuessaan hänen näkemyksensä ovat tosin vain osittain verrattavissa muihin länsimaihin, kuten Suomeen. Suomalaisesta elämyspedagogiikasta puhuttaessa on mainittava mittavan uran elämyspedagogiikan parissa tehnyt professori Matti Telemäki (1935-2001), joka omalla persoonallaan ja aktiivisuudellaan toi elämyspedagogisia ajatuksia Suomeen 1980-luvulla. Opintomatkoillaan Saksaan Telemäki keräsi oppia erityisesti Kurt Hahnin ideologiasta ja korostikin kokemuksellisuutta oppimisen lähteenä. 1990-luvulla Telemäen aloittama seikkailukasvatus nosti suosiotaan ja Suomen valtasi varsinainen seikkailullisten menetelmien buumi kasvatuksellisessa toiminnassa. 

Tässä tekstissä on avattu tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet elämyspedagogiikan kehittymiseen. Koska kokemuksellisten menetelmien käyttö Suomessa on suhteellisen nuori ilmiö, on siitä hyvin vähän kirjallista materiaalia saatavilla. Tähän on odotettavissa muutos kuluvan vuoden aikana, sillä seikkailukasvatuksen kehitystä Suomessa tutkiva kirja on parhaillaan työn alla. 2010-luvulla Suomessa toimii myös aktiivisesti useampia elämyspedagogiikkaa järjestäviä organisaatioita, kouluja ja yrityksiä sekä toimintaa koordinoi Seikkkailukasvatusverkosto. Esimerkkinä seikkailukasvatuksen tilan aktiivisuudesta Suomessa voidaan pitää vuodesta 2007 järjestettyjä Seikkailukasvatuspäiviä, joille kokoontuu vuosittain tammikuun lopussa noin 150 aiheesta kiinnostunutta kuuntelemaan luentoja sekä ottamaan osaa käytännön työpajoihin. (Seikkailukasvatus, 2013)

 

Lähteet

Barcia Bacon, S. (1987) The Evolution of the Outward Bound Process. Nähtävissä: http://www.wilderdom.com/html/Bacon1987EvolutionOBProcess.htm. (Luettu: 16.6.2014)

Bowles, S. (2001) ’”Forever young” Peradventure Obituary Matti Telemäki (1935-2001)’, Journal of Adventure Education & Outdoor Learning, 1(2) October, pp. 7, DOI:10.1080/14729670185200031.

Hahn, K. Kurt Hahn Quotes. Nähtävissä: http://www.kurthahn.org/quotes/quote2.html. (Luettu: 16.6.2014)

Outward Bound Trust. (2011) ‘Social Impact Report 2011’ Nähtävissä: http://www.outwardboundtrust.org.uk/impact-report/view-full-results.html. (Luettu: 11.11.2013)

Ritzger, G. (2001) Explorations in Social Theory: From Metatheorizing to Rationalization. Thousand Oaks, CA: Sage Publications.

Roberts, J.W. (2008). From Experience to Neo-Experiential Education: Variations on a Theme. Journal of Experiential Education, 31(1), pp. 19-35.

Roberts, J.W. (2012). Beyond Learning by Doing. Theoretical currents in experiential education.New York and London: Routledge.

Seikkailukasvatus. (2013) Seikkailukasvatuspäivät. Nähtävissä: http://www.seikkailukasvatus.fi/fi/seikkailukasvatuspaivat/taustaa/. (Luettu: 17.6.2014)