• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?

Tärkeintä on luoda lapsille mahdollisuus olla yhteydessä luontoon ja luonnolliseen ympäristöön, oppia rakastamaan luontoa ja välittämään luonnosta, ennen kuin pyydetään seuraavaa sukupolvea ratkaiseman ongelmat ilmastonmuutoksesta metsien kaatoon. (Muokattu lainauksesta Sobel 1996. Lainattu teoksesta Gruenewald, 2008, s. 315)

OSA IV: Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?

Edellisessä kirjoitussarjan osassa käsiteltiin elämyspedagogiikassa viimeisen 50 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Yleisesti elämässä kaikki kehittyy, mutta viekö kehitys aina parempaan suuntaan? Miten yhteiskuntamme on muuttunut vuosituhannen vaihteen jälkeen? Tässä tekstissä paneudutaan länsimaisen yhteiskuntamme ongelmakohtiin, jotka luovat entistä suurempia haasteita jo lähitulevaisuudessa lasten, nuorten ja aikuisten tasapainoisessa elämässä.

Kuten edellisessä tekstissä esitettiin, nyky-yhteiskunnassa vallitsevat elämänarvot ovat modernia teknologiaa ja kehitystä ihannoivia. Asiat tulee hoitaa nopeasti, tehokkaasti ja edullisesti (Roberts, 2012). Tämän lisäksi Presidentti Niinistön aikana on keskusteltu lasten lisääntyneestä syrjäytymisestä sekä lisääntyneistä mielenterveysongelmista, joka on puolestaan johtanut keskusteluihin ongelmien ennaltaehkäisemiseksi sekä miten lasten toimiin voitaisiin puuttua parantavasti. Tämän tekstin tarkoituksena on herättää ajatuksia ongelman ytimestä: onko ongelma lapsessa itsessään vai hänen kasvattajassaan, useimmiten vanhemmissa?

Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin johtaja Kimmo Saarinen (2014) puhuu vahvan luontosuhteen vaikutuksista elämänlaatuun. Saarisen vahvistaa Richard Louv:n (2005) ilmaiseman huolen lasten vieraantumisesta luonnosta (Nature decifit disorder) ja korostaa vahvan luontosuhteen luovan henkilökohtaisen tunnesiteen luontoa kohtaan. Lisäksi Saarinen mainitsee neljän seinän sisällä luonnottomassa tilassa vietetyn ajan johtavan ihmisten sekä fyysisen että psyykkisen terveyden heikkenemiseen. Lisääntynyt allergisuus sekä mentaalinen sietämättömyys ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä sisällä vietetty aika on saanut aikaan.

Niin Saarinen (2014) kuin monet tutkijatkin (mm. Walters, 1998; Watthow & Brown, 2011 & Gruenewald, 2008) väittävät, että henkilökohtainen tunneside luontoa kohtaan lisää luonnon arvostusta. Siinä missä Saarinen korostaa luontositeen syntymistä olemalla luonnossa ja tutkimalla esimerkiksi kasveja, Watthow & Brown sekä Gruenewald painottaa paikan, tässä tapauksessa luonnon, merkitystä kokemukselle. Kokemuksesta tulee mieleenpainuva ja merkityksellinen, kun se tapahtuu paikassa, johon kokijalla on henkilökohtainen side. Tämä side vahvistuu muistojen myötä ja saa ihmiset huolehtimaan ympäristöstään. Kuitenkin, jos ihminen toimii jatkuvasti sisätiloissa, ei tunnesidettä synny ja luonto menettää merkityksensä.   

   

Seikkailukasvatuksella tarkoitetaan toimintoja, joilla tavoitellaan lapsen tai nuoren niin psyykkistä, fyysistä kuin sosiaalista kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi. Seikkailukasvatuksen työkaluina käytetään usein hyväksi luonnon omia mahdollisuuksia kokea ja oppia uutta sekä toteuttaa omaa mielikuvitustaan. Retkeily, melonta, kiipeily sekä erilaiset ryhmähaasteet ovat yleisesti seikkailukasvatuksessa käytettyjä työkaluja. Yksinkertaisimmillaan seikkailukasvatustilanne voidaan kuitenkin järjestää viemällä ryhmä nuoria tai vaikka oma lapsi luontoon viettämään aikaa ja oppimaan uusia taitoja.

Lapset on tehty leikkimään. Luonnon tarjoama pelikenttä on monimuotoinen: on kiviä millä hyppiä, kallioita mille kiivetä, puroja joiden yli hyppiä ja ääniä joita ihmetellä. Luonnon luoma vapauden ja luovuuden tunne ovat ensiarvoisen tärkeitä lapsen kasvun kannalta. Luonto antaa lapselle mahdollisuuden päästää sisäinen tutkimusmatkailijansa valloilleen, jolla on tutkitusti kauaskantoiset vaikutukset lapsen kehityksessä. (Beard & Wilson, 2002) Seuraavaksi jaan kohtaamani tilanteen sekä käsittelensitä kasvatuksellisesta näkökulmasta.


Kesän aikana seurasin, kuinka kaksi noin 8-vuotiasta lasta leikkivät toistuvasti kerrostaloalueen sisäpihalla. Sisäpiha, joka toimii myös asukkaiden vilkkaasti liikennöitynä parkkipaikkana, sisältää parkkialueen lisäksi roskakatoksen sekä mattojentuuletustelineen. Kaiken vaarallisuutensa lisäksi tämä urbaani ”leikkikenttä” tarjoaa valitettavan ohuet mahdollisuudet luonnon kokemiseen sekä luonnollisten aktiviteettien syntymiseen ja sitä kautta lapsen kokonaisvaltaiseen kasvuun.

 

Leikkejä seuratessani sisälläni on herännyt erilaisia tuntemuksia ja kysymyksiä. Ahdistusta siitä, että lapset likaavat parkkipaikan. Pelko siitä, että onko tämä lasten kokema todellisuus luonnosta. Miksi lapset leikkivät kerrostalon parkkipaikalla? Kuka on velvoitettu siivoamaan leikkikaluina käytetyt, pihalle ja autojen katoille levitetyt, pahvilaatikot sekä muut jätteet? Mikä merkitys lapsille on sanoilla ’luonto’ tai ’metsä’?

 

Aluksi katselin lapsia paheksuvasti. Eikö lapsilla ole muuta tekemistä kuin heitellä pahveja ympäri sisäpihaa ja poistua paikalta siivoamatta jälkiään, ajattelin mielessäni. Ajan kuluessa ja asiaa miettiessäni, olen ymmärtänyt karun todellisuuden: pahvilaatikot todella olivat ainoa sisäpihan tarjoama aktiviteetti heti kun kuivaustelineen renkuttamiseen oli kyllästytty. Voinko siis syyttää lasta luonnollisen leikkimiseen johtavan vaiston seuraamisesta?

Kasvatusta lapsille ja vanhemmille?

 

Päävastuu lasten kasvatuksessa on tietenkin vanhemmilla. Mutta miten vanhemmat voivat omalla toiminnallaan joko tuhota tai edistää lapsen kokonaisvaltaista kasvua? Lapsi tarvitsee kehittyäkseen luonnollisen ympäristön seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Parhaimmillaan vanhemmat vievät lapsensa retkelle, jossa on vapaus kulkea ympäristöä tutkien ja elää hetkestä nauttien. Tähän jos saadaan yhdistettyä sosiaalisen kanssakäynnin, on tuloksena psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti terve nuori. Mikä olisi sen parempaa niin lapselle itselleen kuin suomalaiselle yhteiskunnalle?

 

Pahimmillaan vanhemmat kuitenkin rajoittavat (useimmiten tiedostamattaan) lapsen kasvua ja kehittymistä. Kieltosanat, kuten ’Ei!’, ’Älä!’ ja ’Lopeta!’ raikuvat toistuvasti vanhempien suusta julkisilla paikoilla. Usein vedotaan kiireeseen, joskus taas ulkona sataa eikä ulos voi mennä. Esittämässäni esimerkissä en voi syyttää lapsia tapahtumista vaan minun on pakko kohdistaa katseeni kasvattajiin. Jos lapsilla olisi mahdollisuus purkaa rajaton energiansa luonnollisten aktiviteettien parissa, tällaista teennäistä leikkiä tuskin tapahtuisi eikä muiden asukkaiden tarvitsisi siivota pahvilaatikoita autojensa katoilta. Luonnossa leikkiessään lapsi kehittää myös motorisia taitojaan sekä haalii kokemuksia, joihin voi mielessään palata vielä vuosienkin päästä silloin, kun lähimetsän tilalle ollaan kaavoittamassa uutta pientaloaluetta.

 

On siis aika kohdistaa katseet lasten hyvinvoinnin lisäksi myös aikuisten ihmisten kykyyn toimia kasvattajana. Vaikka elämyspedagogiset toiminnot ovat alkujaan kehitetty parantamaan lasten ja nuorten valmiuksia maailmassa, korostan vanhempien merkitystä omien kokemusten, tietojen ja taitojen jakajana. Hyvät vanhemmat, opettajat, tarhan tädit ja sedät sekä muut kasvattajat: haastan teidät kaikki tasavertaisesti antamaan lapselle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi nuoreksi. Tähän pystytte viemällä lapsen ulos, luontoon, ja kehottamalla kokeilemaan uutta ja ihmeellistä. Kieltosanojen sijaan lisätkää kehotuksia juosta, kiipeillä puissa ja silittää sammakoita. Synnyttäkää sosiaalisia suhteita ja pitäkää myös huoli lapsen kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta. Antakaa mahdollisuus erehtyä, sillä silloin kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, on uuden oppiminen taattua. 

 

Lähteet

 

Beard, C. M., & Wilson, J. P. (2002). The power of experiential learning: a handbook for trainers and educators.  London: Kogan Page Ltd.

Gruenewald, D. (2008). The best of both worlds: A critical pedagogy of place. Environmental Education Research, 14(3), pp. 308-324.

Louv, R. (2005). Last child in the woods: saving our children from nature-deficit disorder. Chapel Hill, NC: Algonquin Books of Chapel Hill.

Roberts, J.W. (2012). Beyond Learning by Doing. Theoretical currents in experiential education.New York and London: Routledge.

Saarinen, K. (2014). “Ihmisistä on tullut sietämättömiä”. Nähtävissä: http://yle.fi/uutiset/ihmisista_on_tullut_sietamattomia/6778250?utm_content=buffere772c&utm_medium=social&utm_source=facebook.com&utm_campaign=buffer. (Luettu: 27.6.2014)

Wattchow, B. & Brown, B. (2011). A Pedagogy of Place. Outdoor education for a changing world. Monash University Publishing, Chapter 3: The Case for Place, pp. 51-76.