Johan Hovelynck
Adventure Education: 10 years after the storm. Current developments and bearings for practice
Seikkailukasvatuksen kehitys ja vaikutukset käytäntöön
Seikkailukasvatuksen murros sijoittuu 80-luvun loppusta 90-luvun puoleen väliin. Silloin ulkoliikunta kasvatti suosiotaan ja ”seikkailua” alettiin pitämään vapaa-ajanviettomuotona. Seikkailukasvatuspäivillä luennoinut Johan Hovelynck on tehnyt havaintoja tämän ”boomin” vaikutuksista käytännön työhön seikkailukasvatuksen alalla.
Ensimmäinen huomio kiinnittyy osallistujiin. Toisaalta osallistujien kasvanut aiempi kokemus kasvattaa painetta haasteiden ja uusien aktiviteettien löytämiseen. Toisaalta osallistuja ovat yhä useammin esimerkiksi yritysryhmiä tai muuten fyysisesti inaktiivisempia kuin ennen. Tämä altistaa onnettomuuksille.
Lisääntyneen kysynnän ja tarjonnan vaikutuksia luontoon on myös syytä pohtia. Aiheutammeko ympäristölle liian suuren ”taakan”? Roskaaminen, eroosio tai vaikutukset maaseudun yhteisöön tulee ottaa huomioon. Ennen vuosikymmenen taitteen boomia, oli suorituspaikoille kohtuullisen vapaa pääsy. Lisääntynyt käyttö on johtanut siihen, että paikkoja on suljettu tai niiden käyttöä muuten rajoitettu. Vaikka ihminen pystyykin rakentamaan oman kiipeilyseinän on luonnon tärkeä merkitys todistettu.
”Kuinka ihmiset voivat tulla oppimaan, ilman että heitä opetetaan”? kysyy Hovelynck. Miten pystymme säilyttämään prosessinomaisen kokemuksellisen oppimisen seikkailukasvatuksessa? Ohjaajilla on entistä enemmän tutkintoja ja entistä vähemmän käytännön kokemusta. Hovelynck ei halua väheksyä koulutuksen tärkeyttä, mutta muistuttaa että pätevyys ei aina lue paperissa. Ohjaajan ensisijainen takoitus on luoda ympäristö, jossa ihmisillä on mahdollisuus oppia itse. Ilman että heitä koko ajan ohjataan. Toiminnan ja palautteen yhdistäminen saumattomaksi kokonaisuudeksi on tavoite, johon jokaisen ohjaajan tulisi pyrkiä.
Kirjoittanut: Kaisa Jännes, OBF ry:n tiedottaja