Blogit

Taru Lyytinen

Uusi maa - uudet tavat

Lähtö Hong Kongiin kahden vuoden työkomennukselle viivästyi ja mutkistui monesti. Tunnelma heittelehti epäuskoisuudesta suureen innostukseen, epävarmuudesta siihen kutkuttavaan fiilikseen kun uusi seikkailu on alkamassa. Ja niinhän siinä kävikin sitten aivan yhtäkkiä, seisoin lentokentällä, tarkkaan punnitun, mutta kuten perillä osoittautui, vähemmän tarkkaan pakatun rinkkani kanssa. Olin äärettömän väsynyt kaikista jäähyväisistä ja omasta mielestäni ylitsepursuavasta dramaattisuudesta mitä lähtööni liittyi. Itse olin valmis lähtöön ja odotin vain saapumistani. Lopulta noin tuntia ennen laskeutumista hulvahti tunne ja jännitys läpi kehoni: ”Mihin olen menossa?”.

Ajomatka läpi valoissa hohtavan kaupungin pohjoisosaan kaupunkia... Tähän asti maisema oli juuri sellaista mitä suurin osa kuvista ja kertomuksista oli mieleeni rakentanut. Jokin muuttui; merta, puita, nurmikkoa, kuuman kostea ilma, vähemmän valoja, vähemmän ihmisiä. Olin ihmeissäni ja iloinen, täällähän on myös todella luontoa. Uupuneena vaivuin kosteisiin lakanoihin, ilmastoinnin humistessa pimeässä merelle tuoksuvassa yössä.

Rauhallinen nautiskelu loppuikin samantien. Kuuman kosteassa ilmastossa, paahtavan auringon alla alkoi hauska koulutus. Jo tämä pienessä ryhmässä tapahtuva "opiskelu" paljasti niitä kulttuurisia, syvälle juurteneita tapoja, käyttäytymismalleja ja eroavaisuuksia joiden kanssa parissa tulevien kuukausien suurimmat haasteet piilisivät. Samaan aikaan aloittava uusseelatilaistyttö ja minä edustimme länsimaalaista poweria kun taas loput koulutettavista olivat paikallisia. Paikalliset olivat jo läpikäyneet muutamien viikkojen koulutusta keskenään, uusille ohjaajille suunnattua kokonaisuutta, kun taas me kiivitytön kanssa saimme pikaperehdytyksen juuri OBHK:n toimintamalleihin, peleihin, leikkeihin, harjoituksiin, sekä vaatimustasoihin. Meidän herskyvä naurumme ja melko rento suhtautuminen aiheutti selkeästi hämmennystä paikallisissa tovereissemme. Pohdimme toki omaa käytästömme, mutta totesimme että itseäänhän ei voi luonteen osilta muuttaa, mutta paikalliset käyttäytymiskoodit olisi hyvä omaksua, tai muuten aikamme Hong Kongin mysteerihohtoisessa yhteiskunnassa saattaisi osoittautua erittäin hankalaksi. Tässä auttoi paljon keskustelut ja vinkit muiden, jo maassa pidempään asuneiden, länkkäreiden kanssa.

Omien kasvojensa menettäminen, vahva hierarkkisuus, äärimmäinen kohteliaisuus, vaikeiden keskusteluiden välttely, säännöt sekä joukkohurmiota muistuttava ryhmähenkisyys nousivat nyt ja jatkossakin suurimmaksi pohdinnan ja keskustelun kohteeksi. Kuinka hullua ja mielettömän hienoa onkaan, että vaikka elämme samalla pallolla, olemme niin erilaisia, vaikka samanlaisia. Toki nämä asiat oli ymmärrettävä, ilman niitä, ei myöskään itse kursseille osallistuvista ihmisistä saa minkänlaista otetta. Jos heitä ei millään tasolla ymmärrä, kuinka heitä voisi auttaa, työntää uuteen suuntaan tai avata uusia ovia? Itse erittäin äänekkäänä, spontaanina ja tunteikkaana henkilönä olin toki juuri vastakkaista kuin hongkongilainen perustallaaja.

Ymmärsin jo alussa, että kaikkea ei todellakaan tule sanoa ääneen, ja vaikka kuinka vaiketaa tämä olikin, oli mieletöntä huomata millä muilla tavoin voi oman asiansa saada perille, ja jos ei saanutkaan, olikin aika miettiä oliko se niin tärkeää. Hiljaisuus on myös voimavara itselle, kun sitä oppi käyttämään ja uskommattoman vahva keino elämyspedagogiksessa ohjauksessa. Hiljentymällä itse, ohjattava itse joutuu etsimään vastaukset, käymään vuoropuhelua itsensä kanssa ja hakemaan vastaukset itsestään, ei keneltäkään muulta. Hiljaisuudessa piilee toki "vaara"; omaan itseensä syventyminen ja tutkailu. Vaarallista siitä tulee silloin, kun huomaa hukanneensa itsestään asioita tai ettei olekaan kuullut omia pieniä ajatuksiaan omalta mouhotukseltaan. Loppujen lopuksi tämä hiljaisuus ja sen opetteleminen johti minut itseni kanssa uusille teille... Siltikään en yhdy vanhaan tunnettuun sananlaskuun: vaikenminen on kultaa. , mutta onhan se taito hyvä olla! :D

Sekavuutta, sisua ja päättäväisyyttä

Oletettu parin kuukauden koulutusjakso vaihtui muutamaan viikkoon ja sen jälkeen ryhdyttiinkin töihin. Joulunalusaika oli kursseja peräperään. Ohjaajaparikseni päädyin joko muiden ulkkareitten kanssa, taikka paikalliset, kokeneet ohjaajaparini sairastuivat ja vaihtuivat... Todellista kantapään kautta oppimista. Tavat, paikat, reitit ja muut kursseihin liittyvät asiat selvisivät melko vauhdissa, ohimennen kun joku muisti kertoa tai itse muistin kysyä. Itse olen tottunut tohinaan ja hässäkkään ja epävarmuuteen. Silti mielessäni vilahti tasaisin väliajoin ajatus: "Eihän tän näin pitänyt mennä... Enkös mäkin tullut oppimaan ja kehittymään!". Tuntui lähinnä siltä, että painoin kursseja läpi kuten parhaiten osasin, pyytäen aina illan pimeillä tunneilla apuja muilta kokeneemmilta ohjaajilta. Näin jälkikäteen ajatellen, opettavaistahan tuokin oli. Uusi ympäristö, tavat, ihmiset ja kurssisisällöt- joustavuus, ongelmanratkaisutaidot, nopea reagointi sekä mielikuvitus oli jopa ylikäytössä välillä. Silloin tällöin meitä koulutetettiin melonnassa, kiipeilykohteissa tai ongelmanratkaisussa. Työstä ei ollut puutetta. Hyvää ajatustaukoa soivat support-päivät, jolloin ei itse ollut vetovuorossa kursseilla, vaan auttelemassa vesiaktiviteeteissa, korjailemassa varusteita tai tekemässä mitä tahansa muuta kuin ohjaamassa ihmisiä kohti vahvempia elämäntaitoja.

On uskomattoman kuluttavaa ja rankkaa ohjata kursseja toisensa jälkeen. Vaikka muutokset välillä ovatkin pieniä, ja kurssit toki vaihtelivat 10-vuotiaiden lasten leikkimielisistä kursseita aina yliopistonuorten elämänhallintaan keskitttyviin kursseihin, heittäytyy niistä jokaiseen täysillä ja pyrkii antamaan ohjattaville jotain uutta, jotain mitä ajatella, jonkin onnistumisen ja heräämisen kokemuksen. Ja tavallaan, jokainen näistä hetkistä vie aina palan omasta energiavarastosta. Toki olisi taito sekin varmaan joidenkin mielestä että ei ottaisi jokaista kasvutarinaa omalle vastuulleen ja yrittäisi jokaista erehtynyttä nuorta palauttaa raiteilleen ja antaa jokaiselle kasvukriisissään tuskailevalle opiskelijalle avaimia onneen, mutta miksi tätä työtä sitten tekisi? Ongelmaksi tämä muodostui kun kursseja oli niin paljon ja vapaa aikaa niiin vähän. Oman fyysisen ja henkisen jaksamisen ylläpito osoittautui todella haastavaksi. Helposti toisti harjoitteita kurssista toiseen, kävi läpi palautekeskusteluita samanlaisella kaavalla, valitsi samat reitit retkileen...

Yksi apukeino tähän oli ohjaajaparin vaihtuminen sekä kurssien vaihtelevuus, joka aina tosin ei toteutunut. Etenkin kokoneimpien ohjaajien kanssa työskentely oli palkitsevaa. Rauhallisuus ja luotto harjoituksiin ja ryhmänkehittymiseen on heillä aivan eri tasolla, kuin se alussa oli itselläni. Totta kai, siinä vissiin taas piilee kuuluisan kokemuksen tuoma rikkaus ja nerous ;) ! Jokatapauksessa, monelta heiltä opin kärsivällisyyttä ja kykyä ohjata ryhmän toimintaa ja oivalluksia pienen pienillä lauseilla, tehtävän muutoksilla tai haasteilla.

Toinen "itsensä-pelastamis" -kikka oli länkkäreiden kanssa pidetyt avautumishetket. Samankaltaiset tuskastumisen hetket vaivasivat enemmän tai vähemmän meitä kaikkia. Sekoitus kokeneempia ja uusia meitä toi hyvän tasapainon kuitenkin, koska konkarit pystyivät avaamaan arvoituksellisen kulttuurin kiemuroita, sekä antamaan vinkkejä kuinka soluttaa omat toimintatapansa siihen.

Koeaika loppuu - mitä teen?

Pimeä ilta, kädessä kirje jossa ilmoitetaan että kolmen kuukauden koeaika on ohitse, tervetuloa siis OBHK-jengiin. Päässäni ei soi samba, mutta ei toki itkuvirretkään. Työkaverin kanssa nauramme pomojen ilmeille, kun menisimme sanomaan, että ei kiitos. Mutta silti tuntuu, että lisää pitäisi nähdä. Vuoden aikana tapahtuva vaihtelu kurssien asiakkaiden, sisältöjen ja laajuuksien suhteen on vielä näkemättä. Jos nyt lähden, lähdenkö syystä? Suomalainen sisu puskee päälle, eihän täältä minnekään olla vielä lähdössä, totta kai jään, siksihän tänne tultiin. Kehittymään ja oppimaan.

Normieloa

Elämä lähti rullaamaan, arkipäiväistyi. Omat kaverit vakiintuivat, vapaa-ajalle koitimme aktivoida itseämme, ja työpäivät pysyivät yhtä vaihtelevina kuin alku olikin antanut ymmärtää. Työystävien kautta pääsin vihdoin myös kiinni purjehtimiseen. Tämä oli alunperinkin ollut yksi suurista syistä paikan valintaan. Alussa toki pikku hiljaa oli selvinnyt, että 95% purjehduskursseista vaatii paikallisen ohjaajan. Joten, purjehduksen sai hoitaa vapaa-ajalla. Ja oikeastaan mikäs sen parempaa.

Meren kuohunta nokan alla, kisapäivien jännitys ja huuma, sininen meri, paahtava aurinko.. juuri minun paikkani. Ja oikeastaan, elämyspedagogisena ympäristönä - täydellinen. Lopulta pääsin testaamaan taitoja purjehduskursseilla pariin otteeseen. En toki isolla, hytillisellä Spiritillä, vaan pienillä ketseillä, joissa yöt vietettiin pressun alla, kylki kyljessä toisen ohjaajan sekä asiakkaiden kanssa. Tästä huolimatta, päivät olivat loistavia. Pienessä tilassa, ryhmä aikuisia. Pääasiallisena tavoitteena oli ryhmätyö ja sen tuomat haasteet. Ytimekkäästi sanottuna pienen briiffin ja purjehduskoulutuksen jälkeen, istuuduimme odottamaan, kuinka vene lähtee liikkeelle. Ja eihän se aina ihan lähtenyt. Kuunteleminen, ymmärtäminen, sisäistäminen, tehtävän jako.. Kuitenkin kurssin edetessä kehkeentyi ryhmästä yleensä mitä mainioin. Purjehtimisesta ja veneestä voi ammentaa loputtoman määrän vertauskuvia sovellettavaksi arkielämään ja sen tuomiin haasteisiin.

Arki toi myös toisenlaisia, kotikonnuilta poikkeavia yllätyksiä. Loputtomalta tuntuva sadekausi yhdistettynä teini-ikäisten kursseihin.. Lause selittää varmasti itse itsensä. Toki tämä oli aikaa, kun omaa motivaatiota ja mielikuvitusta pääsi taas kasvattamaan. Seuraavana taifuunikausi. Jolloin jäimme saareen jumiin hullujen tuulien takia. Lopulta on uskomatonta olla tilanteessa josta on nähnyt vain kuvia ja videopätkiä. Mitään ei sattunut, mutta öinen fiilis, kun herää tunteeseen että jotain tulee seinästä läpi. Aamulla selvisi, että puuhan se vain.

Liplattelimme meloen uskomattoman kauniita saaristoja, jotka näyttivät suoraan TaruSormustenHerrasta varastetuilta pikkukukkuloilta. Vaelsimme mantereella näillä pyöreillä ja auringon paahtamilla mäillä ja rymistelimme öisin umpeenkasvaneita "polkuja". Vapaapäivinä miljoonien ihmisten pyörteisiin keskustaan, ellei kaivannut rauhallisempaa oleskelua pikku kalajastajakylässämme kahvikupposen äärellä.

Kiireisen kauden alkaessa jäi vapaa-ajan vietto vain pyykinpesulle ja nukkumiselle. Perää perää kurssien ohjaaminen, maksimissaan 5,5 tunnin yöunilla, alkoivat verottaa aurinkoista olotilaa. Suomessa alalla on tottunut kyllä rankkoihin kursseihin, mutta yleensä niiden jälkeen voi hyvin pitää oman latautumishetken, jotta on taas hyvässä iskussa seuraavaa ryhmää ja haasteita varten. Nyt kurssien välillä oli päivä tai puolitoista, ja oman kehon, saatika mielen palauttaminen tässä ajassa ei ollutkaan enää itsestään selvyys. Nopeasti huomasin toistavani samoja harjoitteita, antavani samanlaisilla lauseilla palautteita. Kurssilaiset toki poistuivat tyytyväisinä kotiinsa, mutta itse olin pettynyt omaan osaamiseeni ja kykyihini.

Tsemppasin, pakotin itseni jaksamaan ja kokeilemaan erilaisia juttuja. Ideoimme porukalla myös parannusehdotuksia kurssitoimintaa, saaden hiljaisuutta vastaukseksi tai käsittämättömiä vastauksia. Hitaasti muutokseen suhtautuminen, samanlaisten kurssien toistuvuus, sääntöjen ja kieltojen loputtomuus alkoivat todella rasittaa mieltäni. Yhä useammin mietin, tahdonko todella olla täällä ja kuinka kauan. Samalla minua piti paikallani hitaasti lähenevä mahdollisuus päästä ohjaamaan haastavampia, pidempiä kursseja, jotka minua kiinnostivat. Toki lastenkurssien vetäminen on hauskaa, mutta kun niitä touhottaa putkeen kuusi, alkaa mielenkiinto kadota. Tai ehkä olen vain lyhytjänteinen ;)!

Eli siis, periaatteessa mikään ei ollut vialla, mutta onnelliseksi minut teki vapaapäivien purjehtiminen, sekä uusien juttujen oppiminen. Kurssit tuntuivat puuduttavalta ja inhosin itseäni tekohymyni vuoksi jolla aloitin aamuni klo 6 ryhmäni edessä. Monessa liemessä keitettynä vedin kurssit kyllä vahvasti läpi ja sivuutin oman sisäisen tutkailuni, sen aika olisi myöhemmin, ei asiakkaiden edessä.

World is you oyster - but do I like them?

Jokaisella ihmisellä on käännekohtansa ja -hetkensä. Se millaisia ne ovat, miltä ne tuntuvat, mihin ne vaikuttavat ovat yksilöllisiä ja riippuvat miljoonista pienistä elämän hiutaleista. Yksi tähän astisista suurimmista tajunnanhetkistä oli minulle itkuisen sekava ja hersyvän naurava keskustelu työkaverini kanssa, joka ihmetteli miksi en lähde pois ja tee jotain muuta, koska en selkeästi ollut onnellinen, enkä ollut ollut sitä enää toviin.. Vastasin hänelle, että tuntuu kuin häviäisin jotakin jos lähden kesken kaiken. Kaverini katsoi minua hetken ja naurahti ja sanoi: "Jos lähteminen täältä on häviämistä niin mikä sulle sitten on voittamista? Maailma on sun osteri, sä voit tehdä mitä vaan". Kuuma ilma, nuudelien paistosta tuleva käry maustettuna tupakoista leijailevilla aromeilla, hiestä nihkeä iho ja polttavan kirkas aurinko. Hitaasti päässäni raksutti. Niin. Niiiin, todellakin, mähän voin tehdä mitä vaan. Ja enhän mä mitään häviä, eihän tää edes ollutkaan kisa.. Muutamaa tuntia myöhemmin olin irtisanonut itseni ja mieletön vapaudentunne tuli ulos nauruna ja kyyneleinä. Koko osteriläpän tajuamisessa blondilla toki kesti hieman pidempään... :)

Loppuajan kurssit vedin oikealla hymyllä ja annoin kaikkeni kurssien ohjaamiseen. Siihen tarjoituikin "oiva" mahdollisuus, kun viimeisein kuukauden aikana sain yhden vapaapäivän jotta työpäiväni tasaantuisivat. Ihmetteleviä kommentteja tuli monelta suunnalta, kuinka pystyin vetämään kurssit niin tarmokkaasti vaikka olin lähdössä. Pieni ylpeyden liekki rinnassi vastasin vain: "Tämä on työni, ja hoidan sen hyvin loppuun asti". Muutaman päivän saikulla siitä selvittiin ja yhtäkkiä olikin viimeinen päiväni. Oudon haikea, mutta vapauttava. Uudet seikkailut odottaisivat.

Ja sen jälkeen...

Voin sanoa rehellisesti, että vuoden reissu Hong Kongiin oli minulle yksi pitkä elämyspedagoginen kurssi, jonka hedelmiä kannan vieläkin. Kaiken, niin hyvän kuin huononkin, käsittelyssä meni kauan, mutta se tapahtui kivuttomasti, pala kerrallaan, siihen tahtiin kun mieli juttuja toi esiin. Rauhallisuus, hiljaisuuden arvostaminen, oman kommunikoinnin muuttuminen, sekä oman itsetunnon vahvistuminen ja erilaisuuden hyväksyminen. Näitä "uusia juttuja" kannan ylpeydellä tämänhetkisessä työelämässäni.

Lopputuloksena järjettömän sekava vuosi, täynnä huimia kokemuksia, isoja oivalluksia, leijuvia hetkiä, niin kiirettä ettei edes nukkua ehtinyt, naurua ja kyyneleitä, tuskaa ja huutoa, pieniä auringonsäteitä, pitkää sadetta, hurjia myrskyjä, mielettömiä ihmisiä, ihmisiä joille ei ole mitän sanottavaa, ei sillanpolttoja, mutta suuren suurta oman itsensä löytämistä ja juuri niitä, epätasaisen kauniita, jokainen toisistaan erilaisia todellisen elämän helmiä. joita voi hyvin mielin kantaa mukanaan ja muistuttaa itselleen, että mikäs se omassa elämässään olikaan tärkeä. Ja minulle tärkeää? Onnellisuus, niin kliseistä kuin se onkin, mutta itseni haastaminen, uuden oppiminen, toisten auttaminen, ilahduttaminen, aurinko ja tuuli, ihmiset, rentous, kiireettömyys, rauha. Onni. (Mutta oppiiko ihminen todella näin paljon suhteellisen lyhyessä ajassa? Sitä tyttö lähti testaamaan Lapin lumeen ja tuiskuun..;)