Blogit

Seikkailukasvatuksen tavoitteet

Omat lapset ovat parhaimpia ja pahimpia mahdollisia seikkailukasvatustoiminnan ”asiakkaita”.  Toimissaan he ovat nopeita, nopeaoppisia, huonokorvaisia ja likaantuvia. Palautteenanto on salamannopeaa ja armottoman rehellistä. Näistä syistä omat lapset toimivat myöskin jonkinlaisena peilinä omaa toimintatapaa kohtaan. Oppiminen onkin silloin jo molemminpuolista.

Yhteisestä toiminnasta syntyy yhteisiä muistoja. Pääosin ne kaikki muistetaan jälkeenpäin nauraen aina hyvässä, mutta paikan päällä ne eletään välillä myöskin voimalla mustilla tunteilla. Lastenrääkkäystä? Pitää kysyä viiden vuoden päästä.

Jotkin hetket ja kokemukset ovat erityisesti niitä, mihin hymyllä palataan vielä vuosienkin päästä. Ehkä seikkailutoiminnalle hyvin tyypillisestikin käy niin, että niin mustat kuin valkeatkin hetket sopivat näihin kaikkein ikimuistoisimpiin  juttuihin.  Mitäänsanomattomuus kylläkin unohtuu.

Ei-unohtuvimpia omia perhekokemuksia on ollut nuoremman tyttären putoaminen kaksiasteiseen meriveteen, liivit päällä, kaksivuotiaana. Se muistetaan elävästi edelleen! Veneessä ei ole sen koommin keikuttu…loppui kerrasta. Oma havainto oli, että kokemuksellinen oppiminen oli yli 10 000 kerta tehokkaampaa kuin ankara kieltäminen. (Edellytti kylläkin vauvauintia ja isoa varavaatesäkkiä.) Yhtä unohtumaton oli Disneylandin Blizzard Beachilla ollut vertikaali vesiliukumäki. Eräs moneen kertaan hihitetty tapahtuma oli hiirihansikkaan putoaminen reunan yli erittäin jäisellä Kellostapulin rinteellä. Ilo oli rajaton, kun sininen hansikas  reskutettiin iltapäivällä metsiköstä ”sieltä kaukaa”!

Ylipäätäänkin näyttää siltä, että lapsi sopeutuu aikuista nopeammin seikkailuympäristön asettamiin pakkorajoihin. Sopeutuminen tapahtuu luonnollisella liukenemisella ympäristön vaatimuksiin. Vastakappaleena taas pitkään kestävä henkinen rasitus ilman leikkiä ei ole selkeästikään lasten laji. Se asettaa vaatimuksia etenkin hiihto- ja melontaretkien vetoon, jotka taas aikuisille ovat monesti ”perusjuttuja”.

Viimeisin teema onkin ollut peili omaan sisimpääni, näkemysreitti omiin elämyspedagogisiin piilotavoitteisiini. Lapseni ovat paljastaneet joitakin omia kasvatustavoitteitani, jotka eivät ole olleet itselleni ollenkaan kirkkaita aiemmin. On ollut helppoa ajatella itseään objektiivisemmaksi kuin onkaan.

Mitään seikkailutoimintaa ei lähdetä toteuttamaan ilman todellisia tavoitteita. Tavoitteet voivat olla tiedostettuja ja harkittuja, mutta ne voivat myöskin olla täysin tiedostamattomia ja piilotettuja. Jokainen seikkailutoiminta sisältynee näiden ääripäiden väliin. Yhtä vaikeaa on uskoa todeksi täysin tiedostamatonta seikkailun aloitusta, kuin täydellistä itsetietoisuuden valotulvaakin. Jälkimmäistä kohti olisi seikkailukasvattajan varmasti pyrittävä, ”kohden valoa” :) Ammattilainen kykenee kouluttamaan aina muitakin tavoitteita kohden kuin omia sisimpiään. Mutta tilan auetessa, toiminnanvetäjän luonne pyrkinee muuttamaan toiminnan kurssia  kohden sisimpiä tuntemuksia ja niiden arvoja. Tämä on helpoimmin neutraloitavissa varmaankin useamman ohjaajan avulla.

Mitä todellisia arvoja seikkailulla halutaan edistää? Harrastustoimintaa? Henkistä kestävyyttä? Fyysistä kestävyyttä? Ryhmässä toimimisen kykyä? Ryhmäprosessien ymmärrystä? Elämäniloa? On helppoa listata klassisia testatusti onnistuvia tavoitteita - jotka eivät kuitenkaan ole täysin ristiriidattomia kaikissa tapauksissa. Hahnin ehkä nykyaikaankin nähden upeimpia oivalluksia oli jo kurssin alussa lyödä seinälle joka aamu luettavaksi ne kolme sanaa, mistä syntyivät kurssin karu sisin ydin ja tavoite: ”Serve, Strive and not to Yield”.

Kuulostaako se enemmän sotilaskoulutukselta vai tuntuuko se iloisen harrastetoiminnan kehittämiseltä? Sodanajan ympäristössä tavoitteet olivat selviytymistaitoa kohottavia. Tavoite oli opettaa kestämään, toimimaan paineenkin alla ja oppia samalla ryhmässä käyttäytymistä. Mutta tuo teema ei ole ollenkaan enää nykyajan  pääasiallisin yksilöllinen tavoite, ehkä se ei yksilöllisenä tavoitteena ole ollut suurta valuuttaa koskaan. ”Have fun, achive your goals and enjoy”, siinä lie nykyajan yleisin kurssilaisten ilmaisema kolmisorminen tavoite. Ihmiskunnan perimä ei sadassakaan vuodessa juuri muutu, mutta aikakausien arvomaailmat ovat monesti silti jyrkän erilaisia.

Miten itse olen lapsiani kasvattanut? Huomaan, että saavutuksien esiin jalostaminen tai hauskanpitoon opettaminen ei ole kovin korkealla tärkeyslistalla. Olen huomannut, että tunnen aidosti tärkeimmäksi opettaa tänä päivänäkin luita ja ytimiä myöten absoluuttisen pakon edessä vastaan tulevia yhteisöllisen ja yksilöllisen selviytymisen kulmakiviä, joista ehdottomasti tärkein on:  ” NOT TO YIELD”.  Tavalla tai toisella se tulee varmaankin hetkittäin näkyviin kaikessa muussakin ohjaamassani toiminnassa.

Vuosikymmenten saatossa on seikkailukasvatuksen ”oikeasta” toteutustavasta ollut tusinoittain lihavia riitoja. Huvittava piirre näissä väittelyissä lienee on, että harvoin on kiistelty teknisistä seikoista. Useimmiten on kiistelty lähinnä arvopohjasta ja tavoitteista, mitä toiminnalla haetaan.  Perustavimmat arvot koetaan tunnetasolla helposti universaaleina ja itsestään selvinä, mitä ne kuitenkaan eivät ole.

Todellisten tavoitteiden erilaisuus muokkaa edelleenkin hyvin erinäköistä seikkailukasvatusta, ja tulee niin tekemään jatkossakin.  Harrasteisiin syventävä kurssi ei ole samannäköinen kuin kurssi, missä harraste on puhdas väline seikkailukokemuksen kautta syntyvään itsensä ja luonnon kovaankin kohtaamiseen. Asioita voi yhdistää loputtomasti eri väriversioina, mutta on hyvin vaikeaa julistaa lopullista ”oikeaa ja väärää”. Siksi siitä voidaankin kinata jopa vuosisadasta toiseen. Elämän lopullisen totuuden vastauksen löytyessä geokätköstä, sekin kiista ratkeaa! :)

Miksi sitten ei minusta voisi olla kaikenkin elämyspedagogiikan toteutusperiaatteena mukava ”Have fun, achive goals, and enjoy?”
Yhteiskunnan kannalta nuo arvot lämmittävät meitä yhtä runsaasti kuin housuihin virtsaaminen. Muinainen Rooma on loistava esimerkki siitä, miten käy ylivoimaisenkin sivistyksen ja teknologian, kun jokainen yhteiskunnan jäsen keskittyy omissa puuhissaan omaan hauskanpitoon, omaan varallisuuteen ja omiin tavoitteisiin. Rooma ei romahtanut valtion ensimmäiseen vakavaan kassakriisiin, mutta kun ”noin 20” täydellistä valtionkassan romahdusta seuraa toisiaan, ajoittain alle 10 vuoden välein toisiaan, ei lopulta ole kurjistuneesta yhteiskuntarakenteesta ole jäljellä enää kuin muutamia ohuita säikeitä. Silti, Roomalaisten keskivarallisuus pysyi varsin pitkään tässä luhistumisprosessissa erittäin korkeana germaaneihin ja gootteihin nähden. Varakkaamman roomalaisen ylimystön henkilökohtaisen varallisuuden lasku tuli vasta aivan lopussa, orjatalouden ja provinssien tuottamien tulojen romahtaessa. Muinaisen Rooman ja nykypäivän vertailussa on pääosin vastassa toki hyvin suuria eroja - mutta talouden tulonsiirtymien ja yhteiskunnan arvojen kannalta näyttäisi vahvasti siltä, että yhtään mikään ei ole ihmisen luonteessa muuttunut 2000 vuodessa.

Eräs germaanipalkkasotilas ilmaisi aikanaan, ettei voinut mitenkään ymmärtää, miten valtio voisi olla aidosti vararikossa paikassa, missä ympärillä ei näy mitään muuta kuin valtavaa varakkuutta ja yltäkylläisyyttä. Luulen, että me voimme ymmärtää sen paljon paremmin.

”Serve, Strive, and not to Yield”.  Siinä on paljon mennyttä, ja ehkä siinä on myös paljon tulevaa.

Kirjoittajan muut blogit