Blogit
Alppiretki
Oman loman aika koitti! Mikäs sen mukavampaa…
Oli hyvin mielenkiintoista huomata, että pystyy itsekin vielä löytämään täysin lapsenmielisen seikkailutoiminnan. Itselleni se on tärkeää ajoittain. On vaikeaa eläytyä ryhmäläisten tunteisiin, jollei itse pääse välillä kokemaan jotakin täysin samankaltaista. Ne asiat, mitä tekee työkseen, erittäin runsaasti ja toistuvasti, muuttuvat vähitellen varsin arkisiksi. Voit rakastaa toki syvästi toimintaa ja sen ympäristöä – mutta omakohtaista löytöretkeä ja seikkailua on aina vain vaikeampaa löytää juuri siinä, mitä parhaiten osaa tehdä.
Siksi on hyvä, että on monia lajeja! Tällä syyslomamatkalla suuri seikkailu syntyi kaikkein eniten kaiken epävarmuudesta. Keitinpolttoaine löytyi aluksi italialaisesta lattianpesuaineesta, joka oli koostumukseltaan hyvin lähellä marinolia. Vasta kuudennesta urheilukaupasta neljäntenä päivänä löytyi suomalaistyyppinen kaasukeittimen patruuna. Lentomatkustuksen iloja! Muita yllätyksiä tarjosivat tietenkin säätila, alppisolien aukiolot, tupien tilanne, auton parkkeeraus ja tuntemattomat alueet ja reitit.
Tein alkumatkasta tutustumisnousun pikku kolmetonniselle Simplonin solassa. Oli hienoa havaita, että olosuhteet olivat lähes täydelliset. Täydenkuun aika, täysin vakaa korkeapaine ilman tuulia, vain hitunen vanhaa lunta eikä peittävää uutta lunta laisinkaan. Nelitonnisille oli hyvät mahdollisuudet.
Kävin Monte Rosan Ja Domin nousut tämän hyvän sääjakson aikana. Köysiseuraakin löytyi molemmille reissuille, aluksi Saksasta ja sitten Tsekeistä. Molemmilla reiteillä itse lähestymispolut tuottivat iloisen yllätyksen. Jo tuville matkatessa tuli vastaan tikkaita, via ferrataa ja kiinteitä köysiä. Tuville menemisen seikkailuja tekikin noin kymmenen kertaa enemmän väkeä kuin itse huipuille nousuja. Rosan lähestymisreitti on ehkä turhankin suosittu. Suomalaisittain on hieman hurjan näköistä, kun noin kolmen kilometrin mittaista railoisen jäätikön ylitystä tehdään jopa ilman jäärautoja ja hakkuja. Varsinkaan raudattomuuden ajatusta en kyllä itse oikein sisäistänyt. Köyttä ei ollut kenelläkään käytössä, minkä voi jo täysin lumettomalla jäällä paremminkin ymmärtää. Jäätikkö oli karhea ja tumma, mutta toiminta näytti toki silti osittain melkoisen korkeariskiseltä.
Lähestymisreitin pituus Domille oli helppoa nähdä jo kartasta, sisältyihän siihen 1500 nousumetriä. Sen sijaan Rosan reitti yllätti selkeästi monet sen kulkijat. Kartalla retki näyttää yksinkertaiselta, lähtö Gonergratbahnin varrresta Rotenbodenista ja itse Monte Rosan tupa kun ovat jo samalla korkeudella, eikä välimatkaakaan ole kuin 5km. Edestakaiseen kulkuun kuluu kuitenkin helposti jopa 10 tuntia ja matkaan sisältyy 700 nousumetriä. Yllätti se itsenikin, painavan repun kanssa meni 4 tuntia välin kulkuun.
Itse huippunousut toteutuivat klassisilla yölähdöillä. Kuu oli niin kirkas, että otsalamppua tarvitsi erittäin vähän. Rosalla aamuaurinko tervehti hopeasatulassa ja lämmitti pakkasilmassa jäähtyneitä kasvoja. Loppunousu Dufourspitzelle oli varsin erilainen, kuin mitä olin nettitiedoista olettanut. 120m korkea seinämä oli jyrkkyydeltään 60 asteen ja pystysuoran välistä. Nousun teki silti helpoksi kiinteä hamppuköysi hyvillä ankkureilla. Putoamista isompi riski onkin jokin mikä putoaisi päälle, eli nousu on turvallisinta pakkasilmalla. Ylhäällä odotti lyhyt, kaunis ja mielenkiintoinen harjanne ilman kiinteitä köysiä. Huipun maisema oli odotetun upea. Macugnacan kylä oli 3,3km alempana vain 6km päässä, väliin mahtui kosolti aamuauringossa syntyviä kumpupilven poikasia. Etelässä nökötti 1. maailmansodan pommikonetta vaijereineen muistuttava Rif.Margerita, Alppien korkeimmalla oleva tupa, vain 200 metriä alempana. Aina yhtä hauska näky!! Takaisin Rosahytan liepeille ehdimme jo ennen klo 11. Nousu muistutti monella tavalla Blancin 3d:tä, mutta sisälsi jyrkempää nousua ja vähemmän vyöryriskejä.
Domin noususta tuli hyvin erilainen. Kaikki oli jo tuvalta lähtien erilaista. Vettä ei ollut missään ja tupaisäntäkin puuttui. Arvatenkin asiat liittyivät toisiinsa. Onneksi tuvasta löytyi hyvä sveitsiläinen 40l maitotonkka selkälenkeillä varustettuna. Hain 80 korkeusmetriä alempaa pikku kanjonista jäätikkövettä tupaan, sain 30l kerralla. Siitä riitti jo muillekin.
Illalla tuli toinenkin yllätys, vanha mies on kadonnut Domin reitillä. Pelastuskopteri tulee tuvalle ja tiedustelee havainnoista, joita kenelläkään ei ole. Kopterin alle kiinnitetään kiinteä pitkä liina ja pelastaja roikkuu kymmeniä metrejä kopterin alapuolella. Lopulta pelastaja lasketaan railoon jäätikön yläosassa. Kopteri palaa nopeasti tuvalle. Vanha mies on yksin kulkiessaan pudonnut Festijochista alas ja luisunut railoon. Mies on vielä hengissä, mutta molemmissa jaloissa on avomurtuma. Tarkastuksen ja nopean ensihoidon jälkeen kopteri häipyy laaksoon kohden asutuksia.
Lyhyiden yöunien jälkeen alkaa Domille nousu. Festigletcher on paljon rikkonaisempi kuin Rosagletcherin yläosat. Onneksi se ei ollut lumen peittämä. Kuun kiiltäessä jääpinnoilla kuljimme Festijochiin asti ryhmänä. Festijoch on 3700m korkeudessa sijaitseva sola Hobärgletcherin ja Festiglätcherin välissä. Vanhat reittikuvaukset on selkeästi tehty silloin, kun molemmat jäätiköt ovat olleet paljon korkeammalla. Kallio on selkeästi hyvin pystyä, erittäin irtokivistä ja perin juurin irtonaista. Reitti ei oikein aukea kuunvalossa. Irtaudun kansainvälisestä pulinasta ja valitsen länsiseinämän, joka kiiltää kutsuvasti kuunvalossa. Bergschgrund on helppoa ja varmaa ylittää kesän massiivista vyörysiltaa pitkin. Siirryn hieman seinämän reunaa kohden ja alan naputella kohden 800m ylempänä olevaa lakiharjannetta.
Tästä noususta muodostuu itselleni jälkikäteen koko reissun kohokohta. Pinta on hyvin vakaa ja jäinen. Lepuutan välillä pohkeita vuorotellen polven varassa. Naputtelen tasaisesti ylöspäin hiljaisuudessa. Hetki on ohuen ohutta seittiä. Kaupunkien valot vilkkuvat kaukana alapuolella. Hiljaisuus on lähes täydellistä. Kaikki kuulemani äänet synnytän itse. Hetkeä korostaa tietoisuus siitä, miten vaarallinen tämä reitti voisi olla keskikesän keskipäivänä.
Pääsen lakiharjanteelle jo ennen kello viittä. Niinpä ei ole huipulle enää mitään kiirettä. Teen varmistelevan vyörytestin ennen huippukupolia, ylhäällä on jo uuttakin lunta. Lumi on hyvin kiinnittynyttä. Kun nousen huipulle, Zermattin valot näkyvät vielä kirkkaina. Pian aurinko alkaa nousta. Pidän Domista hyvin paljon. Se on linjallisesti keskellä Weisshornia, Matterhornia, Rosaa, Finsteraarhornia ja molempia isoja laaksoja. Saas Feen suunnan nousureitit ei näytä kovin turvallisilta, ylhäällä väijyy lumilippoja ja hurja joukko irtokiviä.
Paluumatkalla vielä tutkin Festijochia, ja reittikin löytyy. Mutta liikkuville köysistöille ja toiminnalliseen ruuhkaan se sopii hyvin huonosti. Festijoch on erittäin irtonaista kalliota. Solassa on kristuspatsas, muistosanoja ja metallilaatta. Yksi ainoa solapätkä tekee Domista vaikeamman nousun kuin Rosa tai Blanc.
Olen pois jäätiköltä ennen auringon osumia. Huilaan loppupäivän tuvalla ja nautin kesästä. Sää on muuttumassa hyvin selkeästi. Vielä seuraavanakin aamuna on ryhmä silti lähdössä nousuun. Näytän ilmapuntaria, mutta se ei horjuta heidän lähtöpäätöstään. Kävelen itse seuraavana aamuna autolle. Sää pilvistyy jo kuudelta. Kolme päivää kestänyt sade alkoi puoleltapäivin.
Sää muuttaa koko toiminnan luonteen, kesän kiipeilysesonki päättyy välittömästi. Lunta sataa jopa 1100m korkeuteen asti. Lähes kaikki korkeammat alppisolat joudutaan sulkemaan. Niityilläkin on lumivyöryvaara.
Menee pitkä aika, ennen kuin lumi jälleen asettuu. Jonkin aikaa voi tutkia lähinnä varpaitaan, kyliä, kaupunkeja ja kuivia luolia. Tässä määrällisessä järjestyksessä.
Neljäntenä aamuna sää selkenee jälleen upeasti. Mutta vielä neljä päivää sen jälkeen pitää välttää monia reittejä ja kohteita. Alppisolat aukeavat yksitellen. Käyn neljällä 2800-3350m korkuisella huipulla harjanteita tai jo sulaneita reittejä pitkin. Mm. Saastaalissa on hyvät olosuhteet, lunta on satanut alunperinkin paljon vähemmän. Päivät sisältävät alkavaa koti-ikävää, erittäin mukavaa retkeilyä ja hyvien alueiden metsästystä. Jäämies Ötzin löytömaisemista, Teufeleggiltä on mukava katsella kutsuvia Weisskugelin ja Wildspitzen rinteitä. Weisskugel on ihan vieressä. Mutta köysiseuran puute ja jäätikön salat peittävä uusilumi estävät nousun. Huomaan, että lumi alkaa etenkin etelärinteillä jo asettua.
Seuraa retken suurin seikkailu. Lähden Söldenistä aamun valjettua tamppaamaan kohden Ortlesia. Kuu ei enää juurikaan valaise, ja nyt on tärkeintä nähdä mitä tekee. Polku on valmiiksi tampattu 2350m korkeuteen asti. Siitä lähtien kuljen paikoin polveen asti ulottuvassa lumessa. Ohitan hieman oikaisten Hintergrathytan, ja olen lähes varma, että kohta kääntyisin takaisin. Nousu upottavassa lumessa on varsin turhauttavaa ja raskasta. Kaikki muuttuu kuitenkin jyrkempien kallioiden alkaessa. Monin paikoin on hienoa pikku kiipeilyä paljailla kallioilla. isot vyöryt ovat pari päivää sitten pyyhkineet rinnettä ja lumi on kovahkoa. Aurinko saa pinnan kuitenkin hieman upottavaksi. Valitsen kallion aina kun se on mahdollista. Ylempänä etsin reittiä pariin otteeseen, merkinnät ovat lumen alla. Lopulta löydän hyvän ja suhteellisen leppoisan kalliorynyämisreitin aina pääharjanteen olalle saakka. Virheellisesti oletan, että nousu ei tästä enää vaikeutuisi. Yläosan sekavuus on tosin jo selkeästi havaittavissa.
Harjanteen loivassa kohdassa on vastassa jälleen syvässä lumessa tamppaamista. Aluksi rinteen jyrkkeneminen ja muuttuminen kapeaksi kallioharjanteeksi on hyvin mieluinen ilmiö. Pian huomaan kuitenkin päätyneeni polvilleni 3740m korkeudessa olevalle kapealle kivimuurille. Muurin kärki putoaa ulospäin kaltevasti 20m alaspäin vain hiukan leventyen. Tämä ei voi olla mikään normireitti!
Konttailen muutamia kymmeniä metrejä takaisinpäin. Lopulta huomaan pienen porapulttien rivin, mikä tikkaa harjanteen eteläseinämää. Kokeilen tunnustelevasti pultteja apuna ja varmistuksena käyttäen jalkaotteita. Ne ovat yllättävän hyviä siihen nähden, miltä reitti seinämän harjalta näytti. Kulku on lopulta helpohkoa, kallio on hyvin kiinteää. Porapultit on ihania! Reitti muuttuu edempänä lähestulkoon poluksi ja päätyy pieneen solaan. Taaksepäin katsoessani on helppoa todeta, että suora harjanteen kulku ei tässä ole mikään vaihtoehto.
Nyt seuraa 4m korkea lievästi ulospäin kalteva halkeama. Käytän kiilaa ja frendiä sooloapuvarmistuksina, joten tämä kohti meni teknoiluksi. Onneksi tämä kohta on jopa helpompaa palata takaisin pikku köydenpätkän avulla, ylhäällä on porapultti. Harjanne jatkuu kapeana ja kiipeilyllisenä 3800:n korkeusmetriin asti. Sitten seuraa koillisseinämälle viettävä lumikenttä. Tökin ja leikkailen sitä hyvän tovin. Lumi on varsin kiinteää, mutta paikka ei ole silti äärimmäisen kutsuva. Kulkiessani leikkaan jatkuvasti eteläseinän puolen lunta ja kaivan oikeaa kalliopohjaa esiin. Kulku on täten hidasta, mutta kumpikaan sivu lumen päällä kulkien ei houkuta.
Lumikentän jälkeen harjanne jatkuu mukavalla rytmillä hetken. Sitten iso koiranpääkallio sulkee reitin 3850m korkeudessa. Oikea sivu päättyy koillisseinälmälle ja on pysty. Suora nousu on pultiton, kiinteä ja vähäotteinen kitkatyypin edustaja, vaikein kohta on ihan lopussa. Vasen eteläsivu on irto-otteinen ja irtokivinen. Mietin 10 minuuttia, syön ja juon samalla. Lopulta siirryn eteläsivulle, vaikka arvaankin, että virallinen reitti on se suora reitti. Kaivelen ja perkaan esiin tukevia otteita ja jalansijoja. Onneksi tiedän, ettei alempana ole nyt liikennettä. Perkaan ehkä satoja kiloja kiveä ja kalliota alas jäätikölle. Saan aikaan itseäni tyydyttävän oterakennelman. Lopulta kulku on varsin tukevaa, tämä on kuitenkin selkeästi loivin kohta siirtyä eteenpäin. Ehkä se tuntuisi jopa helpolta, jollei sijaitsisi lähes tuhatmetrisen jyrkänteen laella. Lopulta pääsen nousemaan helpon loppupätkän ja pääsen huippuristille nauttimaan maisemista. Tämä nousu ei ollut helppo millään tavalla! Ratkaiseva etu on kuitenkin ollut se, että jäätiköt on kierretty.
Aivan huipun vieressä on hyvin yllättävä ilmiö: 23 jätikkötutkijaa, kaksi siirrettävää sinistä ulkohuusia, yli 800kg ruokaa ja polttoainetta, kymmenen teltan kylä ja pari tonnia tutkimusvälineistöä. On ihan pakko käydä kuvaamassa siniset bajamajat ja käydä vaihtamassa muutama sananen. Tässä on ollut kopterillekin melko monta lastia.
Paluumatka ei ole tulomatkaa helpompi. Mutta kulku valmiissa jalanjäljissä alamäkeen on hyvin kevyttä aamupäiväiseen vaihtoehtoon verrattuna. Vastaan tulee paikallinen alppiopas, joka on tullut tamppaamaan valmista uraa huomisille asiakkailleen. Vaihdamme muutaman sanan. Hän ilahtuu valmiista jäljistä. Samalla hän onnittelee sateen jälkeisestä avausnoususta suoraan kylästä tehtynä. Hintergratin reitti ei olekaan PD, vaan se luokitetaan AD:ksi. Oppia ikä kaikki. Reitti edusti itselleni vaikeudessa korkeinta rajaa, mitä yksinkiipeilyssä näillä omilla taidoillani haluan kokea. ADHD?
Kun tulen takaisin vuokra-autolle Söldeniin 1850m korkeuteen, on jo pimeää. Hyvin pitkä päivä on takana, juon 1,5 litraa tuoremehua ja jyrsin leipää. Tämä päivä oli elämyksenä paljon ristikkäisempi ja hajanaisempi kuin Domin nousu, mutta kokemuksen tasot nousivat kerrankin ihan kunnolla! Molemmillahan asioilla on puolensa… Elämys herättää tunteita ja ajatuksia, se luo pohjaa uusille ajatuksille - kokemuksen tason nousu taas tyhjentää arjen ja putsaa pöytää. Se ei sinällään ehkä tuo tai luo mitään uutta itsessään, mutta antaa sille aina mahdollisuuden. On hienoa jälleen itsekin kokea se kaikki!
Loppureissullani uin Gardajärvessä ja trekkailen kauniita paritonnisia muutaman kappaleen. Paluumatkalla koneessa huomaan päätyväni jälleen fysiikan ihmeelliseen maailmaan. Lasken, että kun Boeing 737 kuljettaa täydessä lastissa 26 000 litralla 190 matkustajaa 5500km päähän, niin keskikulutus satasella per henkilö jää vain 2,5 litraan. Kun ilmareitti on vielä tiereittiä suorempi, niin eihän yksinliikkuja pärjäisi vertailussa edes mopolla. Autolla voi olla taloudellisempaa kulkea, jos siellä on ainakin kolme henkilöä sisällä. Toki juna ja bussi pystyvät vielä paljon parempaankin. Mutta niitä ei osata täyttää Ryanairin tyylillä. Bussi ja neljä henkilöä sen sisällä tekee huiman keskikulutuksen. Näistä ajatuksista huomaan, että arki on palannut!
Mitä ajatuksia reissu jälkikäteen herätti? Päällimmäisenä ajatuksena ehkä nousi voimakas kaiken ohikiitävyyden tunne. Se ei noussut esiin rumana, vaan pikemminkin kauniina seittinä. Miten niin erilainen voi vuorenseinä tai meri olla 24 tunnin sisällä. Miten nopeasti kaunis ja tyven kuunvalo voi muuttua repiväksi lumimyrskyksi, tai miten nopeasti voi tyven ja lämmin merenselkä muuttua vaahtoviivoiksi ja jyriseviksi aallonharjoiksi. Ajatellessani nykyaikaista elämää tai omaa elämää siinä, tuntuivat molemmat hetken lähinnä meteoriiteilta.
Elämän hetkellisyys on pelkkänä ajatuksena lähinnä ehkä kulunut ja ruostunut rautakanki. Itse tunsin saman ajatuksen nyt silti aivan toisenlaisena. Ehkä enemmänkin verenpunaisena jokena tummien kallioiden välissä, kirkaana lumena joen latvoilla ja syvän sinisenä merenä sen kaiken alapuolella. Mitä siitä tunteesta ehkä pitäisi ajatella? Siinä tunteessa, ei siitä tietenkään voi ajatella yhtään mitään. Ajatuskin sen tunteen ajattelusta on paradoksi jo itsessään. Mutta minusta se tunne oli kaunis.
Surullisinta siinä on lähinnä se, miten kyvytöntä itse kunkin on kasvaa mihinkään huimaan ymmärrykseen näin lyhyessä ajassa. Ja se, että seuraavat alkaa taas sukupolvesta toiseen absoluuttisesta nollapisteestä.
Paljon käytännöllisempänä ajatuksena nousi esiin se, miten hyvä on seikkailunohjaajan harrastaa omaakin seikkailutoimintaa. Itse tarvitsen siihen melonnan sijasta jonkun muun lajin. Merimelonta on tunnetasolla arkikäytännöllistä, ja hyvin vaativa koskimelonta on liian nopeatempoista itselleni ollakseen se oikea suuren seikkailun väline.
Oma pääni on ainakin sen verran hidas, että suuret hetket on hyvä mahduttaa tunteihin sekuntien sijasta.
Reissun motto: Tartu hetkeen!