• Suomeksi
  • In English
Seikkailukasvatuspäivät 2016 » Tilaa uutiskirje

Blogit

Elämyspedagogisen pienryhmäohjaamisen koulutus

Näin Outward Boundin sivuilla ilmoituksen ilmaisesta kurssista, elämyspedagoginen pienryhmäohjaamisen koulutus. Sinne halusin! Tein hakemuksen ja pääsin kurssille 10 muun osallistujan kanssa.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Torstaina iltasella Padasjoen Kelkutteen savottakämpille saapui 11 osallistujaa, erilaisia ihmisiä, erilaisista töistä. Kaikilla kuitenkin kiinnostus luontoon ja luonnossa olemiseen sekä elämyspedagogiaan. Tai ainakin siihen, mitä se elämyspedagogia oikein on. Osalla ryhmäläisistä oli paljonkin kokemusta elämyspedagogisten menetelmien käyttämisestä erityisesti lasten ja nuorten parissa. Osa meistä oli näitä menetelmiä käyttänyt tietämättään, että näille asioille on termikin, elämyspedagogia.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Torstai-ilta meni nopeasti, leikkiä, ruokaryhmiin jaot, leirin pystytys ja kaupassa käynti. Siinäpä sitä yhdelle illalle jo olikin puuhaa. Perjantai aamuna olimme lähtövalmiudessa klo 10.00. Kysyttäessä vapaaehtoisia, käteni nousi ylös. En yleensä ole se, joka on ensimmäisenä vapaaehtoisena. Oli kyse päivän johtajasta ja navigaattorista. Halusin johtajaksi. Saimme kurssin vetäjiltä perjantaipäivän lounaspaikan ja yöpymispaikan tietoomme ja näiden pohjalta teimme reittisuunnitelman. Matkaa oli noin 8 kilometriä. Matka meni hyvin ja saavuimme hyvissä ajoin yöpymispaikalle. Oli aikaa istua ja jutella, tutustua vähän lisää. Illalla saimme tehtäväksemme tehdä näytelmän. Sehän oli ihan mukavaa, vaikka minä en niin näyttelemisestä pidäkään. Joka aamu ja ilta meillä oli yhteinen tuokio, jossa jokainen sai sanoa mitä milloinkin halusi. Ajatuksia, kokemuksia, tuntemuksia.. Näinä hetkinä oli hyvä tilaisuus opetella kuuntelemaan ja tutustua samalla toisiin.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Lauantaina aamulla jatkoimme matkaa. Suunnitelman mukaan matkaa oli vain muutamia kilometrejä. Kuljimme pitkin kaunista harjua ja lounastimme harjun päällä. Harjulla saimme tehtävän, jossa vierähtikin pari tuntia. Emme saaneet ratkaistua tehtävää ja tämä jäi osaa harmittamaan. Jatkoimme matkaa takaisin lähtöpisteeseen, Kelkutteelle. Emme kuitenkaan saaneet vielä heittäytyä vapaalle, vaan meillä oli vielä ”maailma pelastettavana” erään tehtävän muodossa. Tehtävän jälkeen ohjelmassa olikin odotettu majoittuminen, saunominen, ruoka ja rauhallinen ilta.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Sunnuntai oli teoriaa ja keskusteluja, kokemusten ja ajatusten vaihtoa. Elämyspedagogia. Sitä sanaa me yritimme avata, ymmärtää. Eikä me varmasti kokonaan sitä avattua saatukaan, tuskinpa se on edes mahdollista. Elämyksiä, kokemuksia, suunniteltuja ja suunnittelemattomia tehtäviä, tekoja, tunteita, itsensä avaamista muille, itselle, kuuntelemista. Sitä kai se elämyspedagogia on. Osaksi.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

 

Mitä minä koin?

Puhelimen jätin autoon kun lähdimme maastoon. Päätös oli helppo, toki tekstiviesti ”Olen maastossa, tavoitettavissa kurssinvetäjän puhelimesta .. ” lähti naapureille, eläintenhoitajille, töihin, äidille, siskolle.. Mutta silti puhelimen jättäminen oli kuin syvä huokaus, irtaantuminen työkiireistä, kotitöistä. Maastosta kun saavuttiin lauantaina iltapäivällä, hain kyllä puhelimen autosta, mutta en sitä avannut. En ennen kuin sunnuntaina lähdettiin kukin kotiinpäin. Silloinkin puhelimen avaaminen teki melkein kipeää. Kuka meidät tähän on opettanut? Että pitäisi olla kokoajan tavoitettavissa?

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Matka taittui helposti. Välillä polku oli kivikkoinen, välillä kuljimme tietä pitkin. Kivikkoisella polulla sitä katsoo tarkemmin maahan, katsoo jokaisen askeleen paikan, mihin jalkansa laittaa, ettei kaadu. Ja ehkä välillä kannattaisikin kaatua, näkisi sen pienenpienen torvisienen kastehelmineen, Keijukaisen maljan. Tiellä oli helppo jutella kun sai kulkea vieretysten. Olin jo vuosia sitten sitä mieltä, että työhaastattelut pitäisi tehdä ulkona, liikkuessa. Miten eri tavalla ihmiset puhuvatkaan itsestään kun saa liikkua! Ei tarvitse miettiä miten istuu, missä pitää käsiään, mihin katsoo. Saa kävellä ja antaa ajatusten soljua eteenpäin, puhua, löytää yhteinen askel.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Pieni irtaantuminen omasta arjesta, työstä. Pitäisi ottaa tavaksi tehdä useamminkin. Se rauha, kun jokainen kömpi omaan makuupussiinsa teltassa, vaihdettiin vielä muutamat ajatukset, ja vaihtelevassa järjestyksessä aloitettiin omat tuhinamme nukahtaessa. Istuminen nuotion ääressä, toisten juttujen kuunteleminen, ruoan laittaminen.. Keskittyminen siihen, mitä juuri silloin teet. Ei tarvinnut miettiä töitä, kotia, tekemättömiä hommia. Sai keskittyä siihen, mitä juuri silloin oli tekemässä, olipa sitten kyseessä suppilovahveroiden kerääminen, nuotion sytyttäminen, sammalmättäälle makuupussissa käpertyminen. Olla tässä ja nyt. Nauttia. Ottaa elämä juuri sellaisena, kuin se sinä hetkenä on. Miksi se hetkessä eläminen on niin hankalaa arjessa ja työssä? Vai olenko vasta oppimassa? Kehittyisinkö niin, että heräisin ja oppisin?

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Ei minulla suurempia tavoitteita ollut tälle kurssille. Halusin kokemusta ja uskallusta käyttää elämyspedagogiaa enemmän, muistuttaa taas itseään, ettei sen tarvitse mitään suurta ja ihmeellistä olla. Istuminen nuotiolla, ruoan laittaminen.. Perusasioita. Irtaantuminen siitä kiireestä mitä kaikki varmasti toisinaan kokevat. Kuunteleminen, toisten huomaaminen ja huomioiminen, läsnä oleminen. No siinähän sitä haastetta jo onkin.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Mieleeni jäi sanonta: "There are two ways of spreading light: to be the candle or the mirror that reflects it."
Mietin sitä paljon kotimatkallakin. Olenko kynttilä kynttilöiden joukossa? Voisinko olla peili, jonka avulla voisin näyttää toiselle, mitä hän on, heijastaa valoa? Voiko olla molempia? Voisinko sytytellä sammuneita kynttilöitä, olla kynttilänä sitä tarvitseville ja heijastaa kun tarvitaan lisävaloa? Peilin valo ei lämmitä, mutta valoa se antaa.

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Kuulin, kuuntelinko?

Mukavia hetkiä olivat aamu- ja iltapiirit. Kukin sai kertoa omia ajatuksiaan, kokemuksiaan. Välillä sitä kuunteli, välillä vain kuuli. Pitäisi opetella enemmän kuuntelemaan. Nähdä, ei katsoa. Elää, ei pelkästään olla. Huh.

Mieli tekee aina sanoa, että olipa meillä hyvä porukka ja juu, pidetään yhteyttä ja nähdään. Totuushan on kuitenkin se, että hyvässäkin porukassa on vain muutamat, jotka jäävät mieleen; pari, joiden kanssa ehkä pitää yhteyttä. Mieleen jäävät ne ihmiset, jotka jotenkin koskettivat, herättivät tunteita. Mutta kyllä, tykkäsin, kivaa oli! Mukava oli jutella ja kuunnella, tehdä ja touhuta mukavien ihmisten kanssa!

Evon kansallispuistossa pienryhmäohjaamisen kurssilla

Toisia ymmärtää pelkästä sormen napsautuksesta.

Kiitos kaikille, eihän meistä kukaan olisi mitään ilman toisia!


-Kaija-


Kirjoittajan muut blogit