Eräensiapua halki Suomen

“Ai tykkäät sä ajaa pitkiä matkoja autolla?” Suurinpiirtein näin kuului kysymys, jonka seurauksena huomasin lupautuneeni kuskiksi Yhdysvalloista Suomeen saapuville eräensiapu-kouluttajille. Jälkeenpäin voin sanoa, että se oli yksi tämän vuoden parhaista päätöksistäni.

Minä olen siis Sanna ja suoritan Yhteisöpedagogi opintojeni viimeistä harjoittelua Outward Bound Finlandilla. Opiskelen Mikkelissä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (XAMK) ja pääsääntöisenä harjoittelussa työpisteenäni toimiva Lahti oli minulle kaupunkina oikeastaan täysin tuntematon paikka. Ensimmäisenä harjoittelupäivänäni sain kuulla edellä mainitun kysymyksen ja innostuin siitä todella, koska pitkät ajomatkat ovat minulle tuttuja ja eräensiapukurssi kiinnosti myös todella paljon. Ilman tätä innostusta olisin tuskin selvinnyt kaikista niistä uusista kokemuksista, joita matkan varrella sain kohdata.

 

Pelastaja ja potilas
Pelastaja ja potilas

MATKA ALKAA

Ennen kuin kerron teille tarkemmin itse kurssista, haluan kertoa ensimmäisestä illastani kouluttajien kanssa. Tapasin kouluttajat OBF:n toimistolla, kun olin ensin kohdannut ensimmäisen uuden kokemuksen eli auton vuokraamisen. Kyseisellä autolla ajaisimme seuraavana päivänä kohti ensimmäistä kurssipaikkaa. Kouluttajat olivat nimeltään Gavin Dawson ja Carl Blondell ja he olivat  mukavan oloisia ja puhuivat hyvin selkeää englantia ilman huomattavia murteita. Huomasin tosin suhteellisen hyvästä kielitaidostani huolimatta itse ujostelevani puhumista, kun keskustelukumppaneina on englantia äidinkielekseen puhuvia ihmisiä. Typerää, tiedän! Toimistolta keräsimme tarvittavat kurssivälineet ja pakkasimme ne autoon.

 

Koska olimme käytännössä kaikki täysin turisteja Lahdessa, päätimme lähteä hotellin sijasta kaupungille syömään päivällistä. Pyörimme keskustassa varmaankin noin puoli tuntia ennen sopivan ravintolan löytymistä. Tämän pyörimisen aikana ehdimme jo todistaa linja-auton törmäämistä lyhtypylvääseen, jossa ei onneksi sattunut henkilövahinkoja. Huomasin kuitenkin, että siinä missä itse vielä ihmettelin tapahtunutta, olivat ameriikan vahvistukset jo auttamassa. Liekkö ammatin vain kulttuurin tuomia ominaisuuksi. Onneksemme loppu perjantai-ilta sujui rauhallisesti ja pääsimme ajoissa nukkumaan.

 

KOHTI KRUUNUPYYTÄ

Seuraavana päivänä lähdimme ajamaan kohti Kruunupyytä ja ensimmäistä WAFA-kurssia. Aikaerosta toipuvista herroista ei kovin kummoista matkaseuraa ollut, eikä syksyisen ja  sateisen maaseudun maisemissa kovin paljon ihailtavaa. Suomen tietämykseni alkoi jo herättää pientä huvitusta herroissa, sillä kuten Lahdesta, en tiennyt mitään myöskään Kruunupyystä. Nyt tiedän eli kaupunkina tai lähinnä kylänä Kruunupyy on melkoisen pieni ja rauhallinen paikka, jossa puhutaan enimmäkseen ruotsia. Koulutus järjestettiin kansalaisopistolla Outdoor Academyn tiloissa ja kurssille osallistuivat ensimmäisen vuoden eräopasopiskelijat sekä minä yhteisöpedagogiopiskelija.

 

WAFA tulee sanoista Wilderness Advanced First Aid eli vapaasti suomennettuna eräensiapu. Se kuuluu Wilderness Medical Associatesin tarjoamiin eräolosuhteisiin keskittyviin ensiapukursseihin, joita Suomessa järjestetään yhteistyössä Outward Boundin kanssa. Eräensiaputaidot ovat tarpeen varsinkin eräoppaiden tulevassa ammatissa, heidän viedessään ryhmiä vaativiin olosuhteisiin, joissa he ovat myös vastuussa asiakkaidensa turvallisuudesta. Poiketen perus ensiapu1 ja 2 -koulutuksista, tässä koulutuksessa keskitytään toimimaan olosuhteissa, jonne apu ei välttämättä pääse tunteihin tai jopa päiviin ja joissa on lisäksi pärjättävä niillä välineillä, jotka on mukanaan tuonut.

 

Kurssipäivät aloitimme noin 8.30 ensin yleensä muutaman tunnin teorian opiskelulla, josta siirryimme välillä ulos kokeilemaan asioita käytännössä, jonka jälkeen palasimme teoriaan pariin. Ulkona harjoitukset kestivät kerrallaan noin puolisen tuntia ja jokainen pääsi vuorollaan olemaan pelastajana sekä myös potilaana. Potilaat maskeerattiin mm. tekoverellä, mutta onneksemme ulkopuoliset kuitenkin ymmärsivät ettei harjoitusten aikana ollut tosi kyseessä, vaikka joidenkin näyttelijän suoritukset olivatkin melko huimia. Päivät venyivät yleensä ilta kuuteen tai seitsemään asti, jonka jälkeen oli paikallaan kerrata sekä kääntää itselleen suomeksi termejä, jos ei ollut ymmärtänyt kaikkea. Neljän päivän kurssi meni yhdessä hujauksessa, jonka aikana itse ainakin opin huimasti lisää siitä miten ihmiskeho toimii ja sain varmuutta toimia onnettomuustilanteissa, mikäli niitä joskus kohdalleni osuu. Viimeisenä päivänä loppukoe aiheutti monissa jännitystä, mutta kaikki opiskelijat, myös minä, pääsivät kokeesta kunnialla läpi. Itse olin tästä hyvin helpottunut, sillä seuraavana päivänä meillä oli edessämme pitkä ajomatka seuraavaan kurssipaikkkaan ja mikäli en olisi koetta läpäissyt olisi luvassa luultavasti ollut ristikuulustelu.

 

Fiilikset Kruunupyyssä loppukokeen jälkeen
Fiilikset Kruunupyyssä loppukokeen jälkeen

 

RANNIKKOA PITKIN PYHÄLLE

Näin oli takana ensimmäinen WAFA ja edessä toinen Pyhällä sekä kolmas Vierumäellä, jossa pidettäisiin myös seuraavan tason kurssi Wilderness First Responder. Lähdimme ajelemaan kaikessa rauhassa länsirannikkoa pitkin kohti pohjoista. Liikuimme jälleen paikoissa, joissa en ollut aiemmin käynyt, mutta herrat olivat jo oppineet olla kyselemättä minulta maantiedosta. Matkan varrella kävimme kuitenkin ihastelemassa mm. Kalajoen hiekkarantoja sekä Oulua, jossa pidimme lounastauon. Pääsinpä myös eräässä liikkeessä toimimaan tulkkina, kun herrat ostivat itselleen puukot ja halusivat tietää enemmän niiden valmistamisesta, eikä myyjä tietenkään puhunut englantia. Matkamme eteni vielä valoisan aikaan kohti Rovaniemeä, jonne ajoimme tottakai googlemapsin tarjoamaa oikotietä, (monttuinen hiekkatie), jolla puhelimen akkukin sopivasti loppui. Onneksi Carlilla oli autolaturi ja pääsimme takaisin isommille teille.

 

Kalajoen hiekat
Kalajoen hiekat

 

Rovaniemellä päätimme hoitaa herrojen “to do”- listalla olevan poron syömisen pois päiväjärjestyksestä. He olivat molemmat ensimmäistä kertaa Suomessa, joten joulupukin kotikaupunki oli mitä mainioin paikka kokea matkan turistihetki. Vaikka oli torstai-ilta eikä käynnissä ollut mikään sesonki, löysimme tarkoitukseen sopivan ravintolan. Ruoka oli maukasta, mutta minulle illasta jäi hieman ärsyyntynyt olo, sillä Gavin sai uskoteltua minulle ettei Yhdysvalloissa tunneta Petteri Punakuonoa ja sai minut melkein laulamaan kyseistä kappaletta. Jos en olisi ajanut koko päivää herrojen lähinnä nukkuessa ja yhä järkyttynyt siitä, etteivät he tunne muumeja, olisin ymmärtänyt nopeammin, että minua huijataan. Tässä vaiheessa olimme siis jo ehtineet tutustua sen verran, että vastaavanlaista huumoria heitimme puolin ja toisin melkein koko ajan. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin vielä saman päivän puolella Pyhälle, emmekä sateisella ja pimeällä tiellä onneksi nähneet yhtään poroa.

 

TAKAISIN LÄHTÖPISTEESEEN

Pyhällä kurssille osallistui toisilleen ennestään tuntemattomia eri alojen ammattilaisia, joita yhdisti joko työn tai harrastuksen kautta eräoloissa toimiminen ja sitä kautta myös halu oppia ensiaputaitoja. Kurssipäivät olivat jälleen pitkiä ja pitivät sisällään teoriaa sekä käytännön harjoituksia. Itse huomasin kuitenkin pieniä eroja verrattuna kurssiin, jonka itse kävin. Kuten ammattitaitoisen kouluttajan kuuluukin, ottivat herrat huomioon osallistujien aiemman kokemuksen ja keskittyivät niihin asioihin, joista juuri tälle ryhmälle tulisi olemaan eniten hyötyä. Minun roolini tällä kertaa oli seurata sivusta ja kuvata toimintaa sekä toimia apuna tarvittaessa. Ilokseni huomasin, että ensimmäisten päivien käytännön harjoituksissa näin helposti mitä virheitä pelastajat tekivät eli olin todella oppinut jotain. Tällä kertaa pystyin myös kiinnittämään paljon enemmän huomiota kouluttajien työskentelyyn, kun en keskittynyt sisäistämään uutta tietoa tai pelastamaan potilaita. Huomasin, että he todella nauttivat siitä mitä tekevät ja haluavat todella, että ihmiset oppivat ja pystyvät toimimaan oikein ensiaputilanteissa. Pitkien päivien jälkeen heillä oli vielä energiaa ja kiinnostusta viettää aikaa ihmisten kanssa ja keskustella niin koulutuksen aiheista kuin kaikesta muustakin. Nopeasti kului jälleen neljä päivää ja loppukokeiden jälkeen kurssilaiset lähtivät kotimatkalle. Me jäimme vielä yhdeksi yöksi ja seuraavana aamuna saimme vihdoin nauttia kirkkaasta taivaasta ja auringosta.

 

Fiilikset Pyhällä loppukokeen jälkeen
Fiilikset Pyhällä loppukokeen jälkeen

 

Toisin kuin tulomatkalla, tällä kertaa näimme tiellä poroja useampaankin otteeseen. Ja vaikka innokas kuvaja itsekin olen, aloin jo toivoa, että herrat matkustaisivat autossa kuten tähänkin asti eli nukkumalla. Tällä kertaa päätin näyttää, että kyllä minäkin Suomesta sentään jotain tiedän ja valitsin ajoreitin, joka kulki itärajan lähellä, koska pääasiassa olen asustellut Itä-Suomessa ja eri puolella savoa. Pääsinkin esittelemään herroille syntymäkaupunkini, jonka olutpanimon tuotteisiin he olivat jo ehtineet matkan aikana tutustua. Ajaminen Pyhältä Vierumäelle ei pidä sisällään kovinkaan monta käännöstä ja tuntuu hyvin puuduttavalta varsinkin syksyisellä, sateisella ja pimeällä kelillä. Jälleen pääsimme kuitenkin turvallisesti perille ja painuimme sen kummemmin hyvästelmättä suoraan nukkumaan. Seuraavana päivänä herrat saivat nauttia ansaitusta vapaapäivästä, kun minä puolestaan lähdin palauttamaan automme ja viettämään muutaman tunnin toimistolla. Tämän jälkeen vuorossa olikin käydä läpi kaikki kursseilla otetut kuvat sekä videot ja ladata ne nettiin kurssilaisten katsottaviksi.

 

EIKÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI

Tarinamme ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän, sillä muiden töiden johdosta tulin vierailemaan Vierumäellä viimeisen kurssin viimeisenä päivänä. Pääsin hieman seuraamaan sivusta millaisia asioita seuraavalla kurssilla tultaisiin opettelemaan ja opin myös sekoittamaan hiusgeelistä tekoverta. Loppukokeen jälkeen oli jälleen aika pakata tavarat autoihin ja viedä kurssitarvikkeet Lahden toimistolle. Itse lähdin Lahdesta takaisin kotia kohti Mikkeliin, kun herrat puolestaan Helsinkiin ja yhden vapaapäivän jälkeen myös koteihinsa Mainiin ja Coloradoon. Vaikka luulin olevani jo sen verran monet leirien/projektien/tapahtumien jäähyväiset kokenut, että niihin olisin jo tottunut, niin silti jostain kyyneleet vain ilmestyivät silmäkulmiin.

 

Carl, Sanna, Gavin
Carl, Sanna, Gavin

 

Kuten alussa mainitsin, jälkeenpäin ajateltuna kuljettajaksi lupautuminen oli yksi tämän vuoden parhaista päätöksistäni. Sain tavata mahtavia ihmisiä, nähdä uusia kaupunkeja, oppia uutta niin kouluttamisesta, ensiavusta kuin Suomestakin ja ennen kaikkea kaksi ystävää, jotka antoivat ohjeita niin ruoanlaittoon kuin elämäänkin ja kaikkeen siltä väliltä. Kohdatessaan erilaisia kulttuureja on mielenkiintoista pohtia niitä asioita, jotka ovat erilaisia, mutta myös löytää niitä, jotka ovat samanlaisia. Suhtautumalla asioihin avoimin mielin ja kunnioituksella, voi päästä kokemaan huikeita elämyksiä. Itse olen tällä hetkellä elämässäni tilanteessa, jossa koulusta valmistuminen lähestyy, eikä töistä tai tulevaisuudesta ole oikein mitään varmaa tietoa. Tiedä vaikka löytäisin itseni vuoden päästä jälleen ajamassa Suomen halki kahden nukkuvan ystävän kanssa.

 

Kuvat ja teksti:
Sanna Jääskeläinen